Palkkakeskustelu sosiaalisessa mediassa ei saa olla vain hyväpalkkaisten voimaantumista

Instagramissa käytävä palkkapuhe lipsahtaa helposti valkoisten hoikkien naisten kehopositiivisuuspuheeksi, jossa hyvätuloiset neuvovat toisia ajattelemaan positiivisesti ja kaupallistamaan osaamisensa e-kirjaksi.

Ylellä alkoi jokin aika sitten mainio työelämän heikkoja kohtia käsittelevä Tilipäivä-ohjelma. Ohjelma käynnisti samalla ilmiön, jossa tunnetut ja vaikutusvaltaiset somevaikuttajat ryhtyivät puhumaan palkastaan. Keskustelu otettiin kiinnostuneena vastaan, mutta kuten kaikki someilmiöt, myös palkkakeskustelu laimeni nopeasti. 

Jäin miettimään, että mitä meille tuosta keskustelusta oikeastaan jäi käteen? Onko meidän tarpeellista tietää, miten somevaikuttaja tienaa viisinumeroisen summan kuukaudessa? 

Väitän, että some tekee keskustelukulttuurillemme hyvää. Se antaa tilaa teemoille ja ihmisille, jotka muuten jäisivät julkisen keskustelun ulkopuolelle. Se voi tehdä maailmankatsomuksestamme avaramman ja tuoda ajatteluumme ulottuvuuksia, joita emme ilman somea tavoittaisi. Somessa myyvät tarinat. Mitä henkilökohtaisempi tarina, sen kiinnostavampi sisältö. Tarinallistaminen on oiva keino käsitellä sekä laajoja yhteiskunnallisia teemoja että kipeitä henkilökohtaisia traumoja. 

Tarinallistamisella on kuitenkin myös huono puoli. Se hämärtää ymmärrystämme rakenteista ja rakenteellisesta epätasa-arvosta, kuten palkasta. 

Ehkä myös pienipalkkainen lähihoitaja voisi perustaa oman terveysaseman ja lastenhoitaja päiväkodin?

Twitterissä toistui marraskuun alussa jokasyksyinen ilmiö. STTK julkaisi palkkaselvityksen, jonka mukaan naisen euro on pienempi kuin miehen. Paikalle riensi joukko aktiiveja kertomaan, miten pienempi palkka on oma syy: miksi naiset eivät itse pyydä parempaa palkkaa? Naisethan itse asiassa itse valitsevat pienemmän palkan! Miesasiamiehet muistuttivat, etteivät naiset ole riittävän rohkeita ja aggressiivisia. Ja sitten on vielä se hoivaviettikin. 

Keskustelussa hämärtyi jälleen – ja erittäin järjestelmällisesti – rakenteellinen palkkaepätasa-arvo. Naisvaltaisilla aloilla palkka on pienempi, eikä se muutu tilastoharhaksi, vaikka kuinka lausuisimme kutsumusammatti ja tekisimme kymmenen ave mariaa.

Myös Tilipäivässä kolme asiantuntijatehtävissä työskentelevää henkilöä antoivat matalapalkatulle lounasravintolan työntekijälle vinkkejä, joilla hän voisi saada paremman palkan. Jo maustamisesta kertovan e-kirjan julkaiseminen tai verkostoituminen LinkedInissä ylittivät ironiakynnykseni. Voiton vei kuitenkin idea oman ravintolan perustamisesta. 

Erinomainen idea! Ehkä myös pienipalkkainen lähihoitaja voisi perustaa oman terveysaseman ja lastenhoitaja päiväkodin? Neuvoa ja verkostoitumisvinkkejä voisi kysyä esimerkiksi terapiakeskuksen omin käsin rakentaneelta itseoppineelta ohjelmoijalta.

On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, etteivät palkasta puhu vain ne, jotka ovat jo valmiiksi menestyneitä, etuoikeutettuja tai aloilla, joilla hyvin harvan on mahdollista pärjätä.

Oman osaamisen kaupallistaminen ja myyminen voivat joskus olla polkuja menestykseen ja omanlaisen uran luomiseen. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, etteivät palkasta puhu vain ne, jotka ovat jo valmiiksi menestyneitä, etuoikeutettuja tai aloilla, joilla hyvin harvan on mahdollista pärjätä. Ilmiö on sama kuin vaikkapa toisessa muotitermissä, kehopositiivisuudessa. Keskustelu, jonka alkuperäinen tarkoitus oli tehdä näkymättömistä, mustista, vammaisista, transihmisistä näkyviä, on muuttunut valkoisten naisten vatsanahan esittelyksi. Se saattaa voimaannuttaa, mutta rakenteellista muutosta se ei synnytä. 

Kaikilla meillä ei ole aikaa voimaantua somessa ja kertoa, miten kaikki on vain omasta asenteesta kiinni. Positiivinen ajattelu ei nosta hoiva-alojen palkkaa, tee mielenterveyskuntoutujasta voittajaa tai työllistä sitä viisikymppistä naista, joka vielä hetki sitten oli työmarkkinoille aivan liian nuori ja seuraavassa hetkessä onkin jo auttamatta liian vanha.  

Emmi Nuorgam
toimittaja

Kuva: Juuli Ashan