Pelataanko vielä kerran?

Monessa lapsiperheessä tilanne on tuttu: lautapeli päättyy sisarusten riitaan, koska joku on voittanut, ja toisten mielestä todennäköisesti viekkaudella ja vääryydellä. Häviäjää maanitellaan pelin ääreen uudestaan, joko samana iltana tai muutaman päivän päästä. ”Pelataanko vielä kerran?” ”Lupaatko, ettet tällä kertaa huijaa?”

Taannoin osallistuin isommalla porukalla keskusteluun, jossa pohdittiin oikeudenmukaista rauhaa. Onko sellaista? Esimerkiksi sodassa tai aseellisessa konfliktissa häviäjien puoli tuskin kokee tappiota oikeudenmukaiseksi rauhan saavuttua, ja katkeruuden kokemukset voivat kyteä pitkäänkin ennen seuraavaa leimahdusta. Toisaalta tiedämme omasta historiastamme, että Suomi saatiin puhaltamaan yhteen hiileen kaikkien sotiensa jälkeen ja leimahdukset jäivät taa. Miksi ja miten?

Katkeruutta lievennettiin tarjoamalla näkymiä kasvusta ja toivoa paremmasta elämästä ainakin seuraaville sukupolville, sopimalla asioista poliittista konsensusta etsimällä ja luomalla rakenteita, joissa säätely tarjoaa välineitä ratkoa konflikteja tasapuolisesti – esimerkiksi työmarkkinoilla sopimusjärjestelmän.

Yhteiskuntatieteissä tunnetaan peliteorioita, jotka ovat tuttuja myös muun muassa matematiikassa ja evoluutioteoriassa. Mikä on paras tapa tehdä peliliikkeitä, jotta saisi eniten omaa peliään eteenpäin ja jopa voittaisi, huomioiden että jokainen valinta vaikuttaa myös vastapuolen valintoihin. Olennaista yhteiskunnan näkökulmasta on myös lopputulos: haluaako vastapuoli kenties joidenkin liikkeiden jälkeen ja hävittyään enää pelata uudestaan?

Mihin on kadonnut konsensus siitä, että jos vaikka irtisanomissuojaa heikennetään, samalla vahvistetaan turvaa?

Kun pääministeri Orpon hallitusohjelmaa lukee, miettii kaikkia edellä mainittuja asioita. Eri keskusteluissa ohjelman valmistumisen jälkeen ihmiset ovat olleet hämmentyneitä – miten tässä tehdään ihan kaikki, mitä yritysmaailman ja työnantajien edustajat ovat jo kauan halunneet. Missä on yhteiskunnan laajempi etu? Miksi tässä ei tehdä asiallisia vaikutusarviointeja ja pohdita kokonaisuutta ennen kovimpien toimenpiteiden eteenpäin viemistä? Mihin on kadonnut konsensus siitä, että jos vaikka irtisanomissuojaa heikennetään, samalla vahvistetaan turvaa? Eikö mistään hallitusohjelman kirjauksesta voi pakittaa – esimerkiksi aikuiskoulutustuen lakkauttamisesta – vaikka argumentit olisivat pakittamisen puolella?

Ilmeisesti olemme Suomessa eläneet liian kauan ilman konflikteja ja tottuneet ajatukseen, että yhteiskuntarauha on itsestään selvä asia. Samalla kun yhteiskunnallinen keskustelumme polarisoituu, meidän kannattaisi kaikin keinoin pitää kiinni niistä rakenteista, jotka mahdollistavat asioiden rauhanomaisen selvittämisen ja sopimisen. Selkeät pelisäännöt, jotka takaavat kaikille mahdollisuuden reiluun peliin. Jos jokin ei ole rikki, sitä ei kannata lähteä korjaamaan korjaamisen ilosta.

Tässä pelissä on panoksena myös tulevaisuus. Hetkellinen voitto voi huumata, mutta valinnat vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Epäoikeudenmukaisuudenkin voi hyväksyä vain, jos tarjolla on aidosti toivoa ja luottamusta.

Elena Gorschkow
Kirjoittaja on STTK:n yhteiskuntavaikuttamisen päällikkö