Olemmeko valmiita yhtenäiskulttuurin jälkeiseen perhepolitiikkaan?


Kun kyse on syntyvyydestä, kääntyvät katseet usein nuoriin. Syntyvyys on ollut alle väestön uusiutumistason vuodesta 1969 lähtien. On siis virheellistä väittää, että nuoret olisivat yksin syyllisiä tähän länsimaisittain tyypilliseen ilmiöön. Nuorten kokemusten ymmärtäminen voi kuitenkin auttaa meitä kohti ratkaisuja.

Henkilökohtainen teema vaatii myös hieman henkilökohtaista pohdintaa. Kuulun milleniaalisukupolveen, ja laajahkossa ystäväpiirissäni vain parilla omaan ikäluokkaani kuuluvalla on lapsi.

Nuoret eivät ole heterogeeninen joukko

Moni ystävistäni ei halua lapsia ollenkaan. Osa suunnittelee lapsen hankkimista itsenäisesti, ilman kumppania. Eräs on aina haaveillut lapsesta, mutta joutuu nyt arvioimaan toiveitaan uudestaan ilmastosyistä – vauva kun ei varsinaisesti ole ekoteko. Samasta syystä joku haaveilee adoptiosta, osa taas kammoaa ajatusta synnyttämisestä. Osa on jo haudannut vauvahaaveensa, kun ei ole tähän mennessä löytynyt henkilöä, jonka kanssa perustaa perhe. Samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa elävä joutuu selvittämään, miten vauva ylipäänsä tehdään. Osalla suurimmat haaveet elämässä liittyvät uraan, eikä vastuu lapsiperheen huoltamisesta sovi kalenteriin. Toiset kokevat elämän- tai työtilanteen turhan epävarmaksi. On myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti kykene hankkimaan biologisia lapsia.

Nuorten kokemusten ymmärtäminen voi auttaa meitä kohti ratkaisuja.

Tämän kaiken lisäksi tulee huomioida, että nuoret eivät ole heterogeeninen joukko. Henkilökohtaisia tarinoita on yhtä paljon kuin nuoria ihmisiä.

Mitä tulee perheellistymiseen liittyviin toiveisiin, yhtenäiskulttuurista ei ole tietoakaan. Eikä tämä ole välttämättä huono asia. Etenkin naisilla on historiallisen hyvät mahdollisuudet päättää oman elämänsä suunnasta. Oikea kysymys ei ehkä sittenkään ole, miksi nuoret eivät hanki lapsia. Sen sijaan pitäisi kysyä, onko yhteiskuntamme valmis siihen, että perheen konsepti on erilainen kuin 70 vuotta sitten, eivätkä vanhat ajat palaa. Onko yhteiskuntamme aidosti valmis yhtenäiskulttuurin jälkeiseen perhepolitiikkaan?

Todellisuus on muuta kuin perinteinen perheen ihanne

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan Suomessa noin kolmasosa kaikista perheistä ei vastaa perinteistä käsitystä ydinperheestä. Esimerkiksi yli viidennes perheistä on yhden vanhemman perheitä. Tilastokeskuksen luvut kertovat, että sateenkaariperheiden määrä on kasvanut jo vuosien ajan ja kasvaa yhä – joskin kyse on myös siitä, kuinka näkyväksi ja mahdolliseksi vähemmistöjen olemassaolo on tehty.

Kaikesta tästä huolimatta perheen ihanne tuntuu yhä olevan avioliitossa elävät äiti ja isä, sekä heidän kaksi biologista lastaan. Esimerkiksi ehdotus läheisten päivän juhlimisesta päiväkodeissa isän- tai äitienpäivän sijaan kohtasi melko paljon vastustusta. Samaa sukupuolta olevat parit ovat saaneet vasta vuodesta 2017 lähtien solmia avioliiton. Lainsäädäntömme edellyttää yhä sukupuolensa korjaavan henkilön sterilointia.

Yhteiskunta, joka arvostaa vain perinteistä ydinperhettä, on julma ja ahdas jäsenilleen. Se tuskin edistää syntyvyyden kasvua.

Alhainen syntyvyysSamaan aikaan nuorilla sukupolvilla on yhä moninaisempia mahdollisuuksia, esikuvia ja polkuja. Kun ei ole pakko sopeutua ydinperheen muottiin, miksi tinkiä omasta identiteetistään? Toisaalta, vaikka nuoret tutkimusten mukaan arvostavat vakautta – kuten omistusasumista ja vakituisia työsuhteita – näiden saavuttaminen ei ole itsestäänselvyys. Paineet ydinperheen puuttumisesta voivat aiheuttaa myös pahoinvointia ja ahdistusta. Esimerkiksi nuorista vastentahtoisesti lapsettomista miehistä suurin osa ilmoittaa syyksi sopivan kumppanin puuttumisen ja sama koskee myös isoa osaa naisista. Samalla julkisessa keskustelussa on muodikasta syyllistää näitä ihmisiä vääränlaisesta deittailukulttuurista tai itsekkyydestä.

Yhteiskunta, joka arvostaa vain ydinperhettä, on julma ja ahdas jäsenilleen. Se tuskin edistää syntyvyyden kasvua.

Toisaalta hyvinvointivaltion kannalta on mahdoton yhtälö, että syntyvyyden lasku jatkuu, hoivamenot kasvavat väestön ikääntyessä ja samalla nuoret sukupolvet voivat huonosti tai syrjäytyvät. Jos luovumme lapsista, luovumme samalla lupauksesta, että tulevaisuudessa hyvinvointiin on varaa kuten tähän mennessä.

Kyse on monilta osin asenneilmapiiristä ja sitä heijastavista käytännöistä. Liberaalimpi suhtautuminen moninaisiin valintoihin sekä perheisiin ja tätä tukeva lainsäädäntö voisivat parhaimmillaan edistää myös syntyvyyskehitystä.

Perheystävällisemmän työelämän osalta voidaan tehdä paljon

Myös perheystävällisemmän työelämän osalta voidaan tehdä paljon. Perhevapaauudistus tai joustavammat käytännöt työpaikoilla ovat osa yhteiskunnan tasa-arvoa, mutta niiden yhteyttä syntyvyystilastoihin ei voida täysin varmasti osoittaa.

On hyväksyttävä, että lisääntyminen on läpensä henkilökohtainen asia. Näin ollen ei ole olemassa varmoja keinoja saada nuoria innostettua lapsentekopuuhiin. Jos haluamme, että yhteiskuntamme kykenee huolehtimaan kaikista, meidän on suunnattava katseemme toiseen vaihtoehtoon – siis maahanmuuttoon. Viime kädessä kyse on siitä, näivettääkö ahdas identiteettipolitiikka hyvinvointivaltiomme, vai hyväksymmekö paitsi moninaiset perhemuodot, myös maahanmuuton välttämättömäksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Elisa Gebhard
Kirjoittaja on Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssin puheenjohtaja

***

Syntyvyys ilmastokriisin aikakaudella

Kuka uskaltaa haaveilla lapsiperheestä?

Population ageing mismatches lives and Finnish society

Uusi lastensaantimaisema

Onko perhepolitiikalla mahdollista vaikuttaa syntyvyyteen?