Suomi asuu edelleen yksin – jos taloudelliset edellytykset sitä tukevat

Suomessa nykyään lähes neljäsosa suomalaisista asuu yksin. Tämä heijastaa taloudellisten ja terveydellisten edellytysten parantumista, mutta yksinasuvien haasteet jäävät usein yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisissa linjauksissa vähälle huomiolle. Yksinasuvat ovat erityisen haavoittuvia toimeentulon ja terveyden muutoksille, mikä korostaa tarvetta yhdenvertaiselle tuelle ja huomioinnille.

Lähes neljäsosa suomalaisista asuu tänään yksin. Tarkemmin heitä on noin 1,3 miljoonaa. Suurissa kaupungeissa noin puolet asuntokunnista on yhden hengen talouksia. 90-luvun mittauksiin verrattuna määrä on tuplaantunut.  Muutos kertoo oman tuvan ja oman luvan merkityksestä nyky-yhteiskunnassa, mutta myös esimerkiksi taloudellisten ja terveydellisten edellytysten parantumisesta. 
 
Yksinasumisen lisääntyminen on ollut suoraviivaista, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisissa linjauksissa se näkyy yhä yllättävän vähän. Kun perhekuntien asiat ovat laajasti koko yhteiskunnan asioita, yksinasuvat nähdään leimallisesti poikkeuksena normista. 

Yksinasuvien elämäntapaan liittyvät haasteet ovat yksilön haasteita. He elävät muun yhteiskunnan silmissä jonkinlaisessa välitilassa, ikään kuin matkalla johonkin perhemuotoon tai siitä pois. Tilastollisesti näin onkin. Yksinasuvaksi päädytään usein elämänmuutoksen kautta, kun nuori muuttaa pois kotoa, parisuhde päättyy, lapset muuttavat pois kotoa tai puoliso kuolee. Se ei silti tarkoita, etteikö yksinasuminen olisi yksilölle mielekäs elämäntapa ja tietoinen valinta, jonka pitäisi olla yhteiskunnan taholta yhdenvertaisesti tuettua ja huomioitua siinä missä perheet ja parisuhteet.  

Yksin on haavoittuva toimeentulon ja terveyden muutoksille

Vaikka yksinasuvat ovat moninainen joukko, heitä yhdistää haavoittuvuus elämäntilanteen muutoksissa. Esimerkiksi työttömyys ja vakava sairastuminen murtavat yksinasuvan toimeentulon helpommin kuin kumppanin kanssa asuvan.  

Tulojen tippuminen tai elinkustannusten nousu iskee luonnollisesti yksinasuviin erityisen kovaa, koska laskuja on yhden hengen kotitaloudessa maksamassa vain yksi ihminen. Yksinasuvien tulotaso on ylipäätään muuta väestöä matalampi. He ovat yliedustettuna toimeentulotuen saajissa, ja kolmanneksella heistä on kohonnut köyhyys- ja syrjäytymisriski. 
 
Suurin taloudellinen riski yksinasumisessa liittyy asumiskustannuksiin. Asumiskulut ovat tuloihin suhteutettuna suuret. Yksinasuvat asuvatkin muuta väestöä ahtaammin. Puolet heistä asuu vuokralla, kun koko väestöstä neljäsosa. Hallituksen asumistukeen tekemät leikkaukset tulevat todennäköisesti vaikuttamaan yksinasuvien määrään.  

Opiskelijoiden siirtäminen yleisen asumistuen piiristä takaisin opintotuen asumislisälle tullee heikentämään erityisesti nuorten yksinasuvien toimeentuloa.  Ratkaisu ei voi olla se, että yksinasuvat muuttavat sankoin joukoin kommuuneihin. Hyvinvointivaltiossa kansalaisella pitäisi olla tulotasosta riippumatta yhdenvertainen vapaus valita itsenäinen elämä omassa kodissa.   

Yksinasuvat avainasemassa eriarvoisuuden vähentämisessä 

Miten sitten yksinasuvien toimeentuloa ja hyvinvointia voitaisiin tukea? 

THL:n tutkijatohtori Timo M. Kauppisen mukaan tuloerojen hillitseminen sekä verotuksen ja tulonsiirtojen tasapuolisuus ovat keskeisessä roolissa, jos yksinasuvien toimeentuloa halutaan parantaa. Käänteisesti: jos eriarvoisuutta halutaan hillitä, juuri yksinasuvien toimeentuloa ja hyvinvointia on tarkasteltava ja tuettava. 

Esimerkiksi sosiaaliturvamuutoksia tehtäessä on huomioitava muutosten vaikutukset erityisesti yksinasuviin, koska he ovat edelleen kasvava ryhmä. Yksinasuvat jäävät myös mitalitta monissa veroeduissa. Esimerkiksi kahden aikuisen talous voi hyödyntää kotitalousvähennyksen kaksinkertaisena. Kotitalousvähennyksen muuttaminen kotitalouskohtaiseksi tekisi siitä oikeudenmukaisemman yksinasuville. Esimerkiksi ikääntyville, paljon palveluja ja tukea tarvitseville yksinasuville muutoksella voisi olla konkreettinen hyvinvointia ja itsenäistä asumista tukeva merkitys. 

Taina Vallander 
Kirjoittaja on STTK:n johtaja