Työelämä on rajoittunut

Suomalainen työelämä lähtee oletuksesta, että ihminen on joko täysin työkykyinen tai sitten työelämän ulkopuolella jostain syystä – perustellustikin. Työelämän ulkopuolella olevia henkilöitä arvioidaan usein julkisessa keskustelussa rankasti: pitää luoda ”sanktioita” tai ”kannustimia”, jotta nämä henkilöt saadaan mukaan yhteiskunnan tuottaviksi yksilöiksi, verojansa maksamaan. Oletus on, että jostain syystä henkilöt eivät itse olisi halukkaita tekemään töitä.

Näkemys on erittäin mustavalkoinen ja ymmärtää väärin koko ihmisyyden potentiaalin työelämässä. Yksilö nähdään on/off-koneena, joka tarpeellisella tuuppauksella alkaa toimia.

Unohtuu, että työkyky on yksilöllinen, erittäin hienovarainen sosiaalisestikin rakennettu kokonaisuus. Siihen vaikuttavat henkilön elämän muut asiat, työn sopivuus, työyhteisö johtamiskulttuureineen ja käsitys siitä, millainen on ”oikeanlainen” työntekijä. Meillä jokaisella työkyvyn taso vaihtelee päivittäin riippuen siitä, onko vauva antanut nukkua yöllä, onko kotona esimerkiksi läheinen, josta kannetaan huolta, millainen vointi on kaksi viikkoa sitten sairastetun flunssan jälkeen tai onko juuri saanut diagnoosin vaikkapa sairaudesta.

Meillä jokaisella työkyvyn taso vaihtelee päivittäin.

Samalla tavalla meistä jokainen voi olla jo huomenna eri tavoin määritellysti pysyvämmin osatyökykyinen. Suomessa arvioidaan olevan nyt noin 65 000 työelämän ulkopuolella olevaa, työhön kykenevää ja halukasta osatyökykyistä. Jopa viidennes työikäisistä kokee työkykynsä alentuneeksi. Osatyökykyisyys koskettaa merkittävää osaa väestöstä.

Osatyökykyisyys on käsitteenä hähmäinen. Sillä voidaan tarkoittaa väitellyttä nuorta tohtoria, jolla on ollut mielenterveydellisiä haasteita, iäkkäämpää myyjää, jolla on rajoitteita tukielimissä, rollaattorilla kulkevaa juristia, kehitysvammaista nuorta tai työuupumuksen kokenutta toimihenkilöä. On myös henkilöitä (kuten vaikkapa vammaiset ja kehitysvammaiset), jotka mielletään automaattisesti ”osatyökykyisiksi” esimerkiksi rekrytointitilanteessa, vaikka he olisivat täysin työkykyisiä. Jokaisella saattaa olla täysin erilaiset syyt osatyökykyisyyteen, haasteet työllistymisessä ja mahdollisuudet astua työelämään.

Ainoa, mikä yhdistää heitä kaikkia on se, että omien yksilöllisten haasteidensa lisäksi työelämä ei välttämättä tunnusta tai tue heidän työpanostaan. Suomessa yritetään erilaisilla hankkeilla, ohjelmilla, kampanjoilla ja tukipalveluilla saada työpaikat ottamaan mukaan erilaisia työntekijöitä, mutta vastassa on edelleen paljon vanhentuneita asenteita ja epärealistinen halu saada kokoaikainen työpanos mahdollisimman vähillä riskeillä.

Ehkä rajoitteet eivät olekaan ihmisissä, vaan suomalainen työelämä on itsessään rajoittunut.

Työikäinen väestömme pienenee ja istuva hallituskin haluaa nostaa työllisten määrää sadalla tuhannella vuoteen 2027 mennessä. Jos ajatellaan, että jossain on 65 000 ihmistä, jotka ovat työhön kykeneviä ja halukkaita, ilmiselvää on, että meillä on turha tulppa jossain. Sen sijaan, että annamme keppiä työelämän ulkopuolella oleville, tulisiko meidän kääntää katsetta työpaikoille?

Ehkä rajoitteet eivät olekaan ihmisissä, vaan suomalainen työelämä on itsessään rajoittunut.

STTK julkaisi omat ehdotuksensa osatyökykyisten työllistämiseksi. Toivomme, että muutkin yhteiskunnan toimijat alkavat etsiä ratkaisuja tähän mittavaan kohtaanto-ongelmaan.

Elena Gorschkow
Kirjoittaja on STTK:n yhteiskuntavaikuttamisen päällikkö