Nelipäiväinen työviikko – todellisuutta nyt syntyville lapsille?


Työaika, työajan lyhentäminen.

Keskityn tarkastelemaan vuosittaisen työajan kehitystä historiassa ja teen arvioita tulevaan. Elinikäinen työaika on pidentymässä jatkossa jonkin verran työurien pidentymisen osalta, mutta sen rajaan tämän tarkastelun ulkopuolelle. En lähde harhailemaan myöskään keskimääräisen viikkotyöajan käsitteeseen. Se lyhenee, mikäli osa-aikatyö lisääntyy. En vaikeuta tarkastelua pohtimalla työn intensiivisyyttä. Työn tehokkuus on vaihdellut ajan saatossa. Sen arviointi on tutkitun tiedon nojalla käytännössä mahdotonta.

Keskimääräinen säännöllinen kokoaikainen työaika on lyhentynyt tasaista tahtia viimeisen sadan vuoden ajan, mutta rajaan tässä tarkastelun sotien jälkeiseen noin 70 vuoteen. Pitkässä työajan lyhentymisen trendissä on viimeisen kymmenen vuoden aikana poikkeama: työaika ei juurikaan ole lyhentynyt ja kilpailukykysopimuksessa tapahtuu pieni käänne toiseen suuntaan.

Työaikaa on lyhennetty käytännöllisesti katsoen aina kokonaisansiotasoa alentamatta.

Sotien jälkeen kokoaikainen työ koostui noin 2 300 työtunnista nykyiseen noin 1 700 tuntiin. Tasaisen vauhdin taulukolla vuodessa työaika on lyhentynyt noin 8-9 tuntia eli noin päivän. Keinoja on ollut monia: pekkaspäivät, vuosilomien pidentyminen, työviikon muuntuminen kuusipäiväisestä viisipäiväiseksi, työpäivän lyhentymistä jne.

Työaikaa on lyhennetty käytännöllisesti katsoen aina kokonaisansiotasoa alentamatta. Tämän on mahdollistanut työn tuottavuuden kasvu, joka on ollut sampo, josta on riittänyt jaettavaksi palkkojen nousuun, työajan lyhentämiseen ja sosiaaliturvan rahoittamiseen. Menneinä 70 vuotena on luotu toimiva työeläkejärjestelmä ja työttömyysturvajärjestelmä, jotka rahoitetaan työn tuloksilla. Sillä ei ole merkitystä, maksetaanko maksuja palkan sivukuluina vai osana palkansaajan verotusta. Rahoituksen lähde on yhtä kaikki sama: työ.

Ay-liikkeellä on myös ollut keskeinen osuus sen määrittelemisessä, missä suhteessa edut on jaettu palkkoihin, vapaa-aikaan ja sosiaaliturvaan.

Ay-liike on hoitanut leiviskänsä vähintäänkin kohtuullisesti, koska palkansaajille on eri muodoissa saatu etuja suurin piirtein työn tuottavuuden verran. Ay-liikkeellä on myös ollut keskeinen osuus sen määrittelemisessä, missä suhteessa edut on jaettu palkkoihin, vapaa-aikaan ja sosiaaliturvaan. Karkeasti voisi jakaa potit siten, että vuosikymmenten aikana noin puolet työn tuottavuuden tuloksista on mennyt palkkojen nousuun ja toinen puolikas työajan lyhentämiseen ja sosiaaliturvan rahoitukseen.

Vahva viestini on, että olennaista on se, että sampo jauhaa.

Jos työn tuottavuus kehittyy jatkossakin myönteisesti, on mahdollista perinteisin edunvalvontakeinoin edetä etuuksien kasvattamisen tiellä kuten ennenkin. Toisaalta on hyvä todeta, ettei työn tuottavuuden kasvu aseta mitään ehdotonta kattoa etujen kasvattamiselle.

Voidaan toki ajatella, että palkansaajien etuuden voisivat kasvaa enemmän kuin työn tuottavuus kehittyy, mutta silloin täytyy mennä isäntien lompakolle. Tehtävä on vähintäänkin haastava. Menneen 70 vuoden aikana eivät lihakset ole siihen riittäneet.

Työajan tuleva kehitys on ennen muuta kiinni työn tuottavuuden kasvusta.

Uusi normaali ennustaa kasvun hidastumista

Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon uudesta normaalista. Jos sotien jälkeinen normaali oli yli 3 prosentin keskimääräinen kasvuvauhti, työn tuottavuus kasvoi saman verran. Nyt ennakoidaan yleisesti, että kehittyneissä länsimaissa ja myös Suomessa kasvuvauhti taantuu pitkällä aikavälillä noin puoleen ”vanhasta normaalista”.

Perusteita kasvuvauhdin hiipumiselle on useita. Keskeisiä ovat globalisaatio, huoltosuhteen heikkeneminen ja teknisen kehityksen talttuminen.

Perusteita kasvuvauhdin hiipumiselle on useita. Keskeisiä ovat globalisaatio, huoltosuhteen heikkeneminen ja teknisen kehityksen talttuminen.  Ennustajan osa ei ole helppo, muunkinlaisia skenaarioita on loihdittu.

Uskotaan kokeeksi ”konsensusnäkemystä” ja oletetaan, että kasvuvauhti puolittuu verrattuna kasvun kulta-aikaan. Olettakaamme, että tulevina 70 vuotena talouden ja työn tuottavuuden kasvu on keskimäärin 1,5 prosenttia vuodessa. Oletetaan lisäksi, että ay-liike kykenee hakemaan potista ”omansa pois” ja oletetaan, että viisaana pidetään vanhaa jakoa eli enin osa käytetään palkkoihin ja neljännes työajan lyhentämiseen ja neljännes työttömyysturvan ja eläkkeiden rahoituksen kasvattamiseen.

Jos työajan lyhentämisessä keskitytään viikkotyöajan lyhentämiseen, nyt syntyvät ikäluokat jäävät eläkkeelle nelipäiväiseltä työviikolta.

Tällöin 70 vuoden kuluttua ovat palkansaajat vauraampia kuin me nykypäivän palkansaajat. Heidän palkkansa ostovoima on noin 1,5 kertainen nykyiseen verrattuna, eläkkeet ovat jonkin verran suuremmat ja työaika noin 300 tuntia vuodessa vähemmän kuin nykyään. Jos työajan lyhentämisessä keskitytään viikkotyöajan lyhentämiseen, nyt syntyvät ikäluokat jäävät eläkkeelle nelipäiväiseltä työviikolta.

Ralf Sund
STTK:n pääekonomisti

STTK tutki: Suomalaiset toivovat lyhyempää työaikaa, mutta arvioivat sen pitenevän