Työvoimapalvelut tarvitsevat henkilöstönsä

Työvoimapalvelut siirtyvät vuodenvaihteessa työllisyysalueiden vastuulle, minkä yhteydessä muuttuu myös rahoitusmalli. Lisäksi ministeriössä suunnitellaan työnhakijan palveluprosessin keventämistä. Muutosten yhteydessä ei ole varaa henkilöstövähennyksiin. 

TE-palvelut ovat siirtymässä vuoden 2025 alusta työllisyysalueiden vastuulle. Työvoimapalveluiden rahoitusmalli muuttuu heti muutoksen yhteydessä ja pitemmällä aikavälillä uudistua voivat lisäksi myös tarjottavat palvelut ja palveluverkkokin. Järjestämisvastuun siirtoon ei kuulu varsinaisen palveluprosessin uudistamista, mutta työ- ja elinkeinoministeriössä on sen uudistamisen valmistelu käynnissä. 

Pohjoismainen työnhakijan palveluprosessi astui voimaan 2022. Sen ytimessä on asiakkaan henkilökohtainen palvelu ja tiivis yhteydenpito erityisesti työttömyyden alussa. Uutta palvelumallia on kuitenkin kritisoitu kaavamaisuudesta, kun sama palvelun määrä tarjotaan kaikille työnhakijoille, vaikka osa pärjäisi selkeästi vähemmällä.  

Palveluprosessi kevenee 

Palveluprosessin uudistamisen tavoitteena onkin lisätä työvoimapalveluiden asiantuntijoiden harkintavaltaa. Ajatus on, että jatkossa lainsäädäntö muodostaa edelleen reunaehdot palvelujen saatavuudelle, mutta työvoimapalveluiden asiantuntijat voivat sen puitteissa käyttää harkintavaltaansa esimerkiksi tapaamisten määrässä.  

Muutoksen taustalla on ajatus, että harkintavallan lisääminen yhdistettynä palveluprosessin velvoitteiden keventämiseen helpottaa niin työnhakijoiden arkea kuin työvoimapalveluiden tilannetta. Vähemmän palvelua tarvitsevat työnhakijat voivat keskittyä itsenäiseen työnhakuun, ja palvelua voidaan kohdistaa enemmän palvelua tarvitseville.  

Henkilöstössä ei ole vähennysvaraa

Palveluprosessin keventämiseen liittyy työvoimapalveluiden toimivuuden kannalta riskejä. Laskennallisesti keventäminen laskee myös työvoimapalveluiden henkilöstötarvetta. Samaan aikaan esimerkiksi palveluprosessin uudistustarpeita käsittelevän arviomuistion perusteella on kuitenkin tiedossa, että työvoimapalvelut eivät selviä nykyisellä henkilöstöllä nykyisistä velvoitteista.  

Näyttääkin epätodennäköiseltä, että palveluprosessin keventäminen mahdollistaisi työvoimapalveluiden pärjäämisen pienemmillä resursseilla. Ennemminkin laskennallisesti vapautuva resurssi tulisi ohjata muihin työvoimapalveluihin, jotta asiakkaiden palvelut ja velvoitteista selviytymisen edellytykset paranisivat. 

Työvoimapalvelut tarvitsevat rahoituksensa myös jatkossa

Toinen riski liittyy työvoimapalveluiden siirtymiseen kuntien yleiskatteisen valtionosuusrahoituksen piiriin. Kunnat päättävät itse, mihin valtionosuusrahoituksensa kohdistavat. Koska kunnilla on muutenkin tiukka taloudellinen tilanne ja ensi vuoden valtionosuusrahoitus on kokonaisuudessaan vajeinen, ilmeinen riski on rahoituksen kohdentaminen muualle kuin työvoimapalveluihin. Käytännössä palvelujen järjestävät voivat jatkossa edesauttaa tällaista kehitystä noudattamalla lainsäädännön reunaehtojen minimiä. Tämä ei olisi hyvä erityisesti heikoimmassa asemassa oleville työnhakijoille. 

Työvoimapalveluiden palveluprosessia uudistettaessa on varmistettava, että lainsäädäntö määrittää riittävän jämäkät takeet palveluiden saatavuudelle. Toisaalta edellä mainittujen riskien realisoitumisen voi nähdä vasta, kun palveluprosessi muuttuu. Muutoksen yhteydessä olisikin syytä aloittaa nopea ja reaaliaikainen, esimerkiksi kuukausittainen, seuranta palveluiden toteutumisesta eri työnhakijaryhmille. Työvoimapalveluiden harkintavallan lisääminen on hyvä asia, mutta se ei saa vaarantaa työnhakijan palveluiden saatavuutta. 

Tom-Henrik Sirviö 
Kirjoittaja on STTK:n ekonomisti.