Hallituksen työllisyystavoite on epäonnistumassa. Syynä ei ole matalasuhdanne vaan rakenteelliset tekijät, mihin keskeisesti on vaikuttanut Orpon hallituksen politiikka. Myönteisistä vaikutusarvioista huolimatta rakenteellinen työllisyysaste on laskemassa lähes prosenttiyksiköllä. Joko vaikutusarviot ovat epäonnistuneet pahasti tai sitten ne ovat jääneet tekemättä työllisyyttä merkittävästi heikentävistä politiikkatoimista.
Hallitus on perustellut sosiaaliturvaleikkauksia ja työmarkkinaheikennyksiä työllisyyden vahvistamisella. Hallitusohjelmassa asetettiin tavoitteeksi työllisten määrän lisäys sadalla tuhannella henkilöllä ja työllisyysasteen (15–64 v.) nostaminen 80 prosenttiin vuoteen 2031 mennessä. Työllisyystoimien piti olla nopeavaikutteisia, jotta niiden tulokset näkyisivät välittömästi jo hallituskauden aikana.
Valtiovarainministeriö on arvioinut hallituksen työllisyystoimien positiiviseksi vaikutukseksi alle 80 000 henkilöä, vaikka työllisyysaste on kohoamisen sijaan pudonnut kaksi prosenttiyksikköä ja työllisten määrä laskenut noin 50 000 henkilöllä. Työ- ja elinkeinoministeriön työmarkkinaennusteessa pitkäaikaistyöttömien määrä hätyyttelee jo 1990-luvun laman lukemia. Heikko työllisyyskehitys kyseenalaistaa työllisyystoimien vaikutusarvioita, mutta tähän saakka vastakkaista kehityssuuntaa on pyritty selittämään matalasuhdanteella.
Heikko työllisyyskehitys kyseenalaistaa työllisyystoimien vaikutusarvioita.
Käsittelin matalasuhdanteen merkitystä työllisyyskehityksen kannalta myös Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa. Avaan tässä blogissa tarkemmin rakenteellisen työllisyysasteen kehitystä.
Heikko työllisyyskehitys ei johdu matalasuhdanteesta
Kansainvälinen matalasuhdanne ei selitä Suomen heikkoa työllisyyskehitystä. Suomessa miesten työttömyysaste nousi alkuvuonna EU-maiden korkeimmaksi. Samaan aikaan, kun EU-maiden työttömyysaste on painunut historiallisen mataliin lukemiin, Suomessa työttömyys on noussut jyrkästi. Suomen vastakkainen kehitys EU-maihin verrattuna viittaa siihen, että työllisyyden heikentyminen johtuu enemmänkin maakohtaisista tekijöistä kuin kansainvälisestä suhdanteesta.
Suomen kansallinen matalasuhdannekaan ei selitä heikkoa työllisyyskehitystä.
Suomen kansallinen matalasuhdannekaan ei selitä heikkoa työllisyyskehitystä. Työllisyysasteen trendi (15 – 64 v.) oli 73,6 prosenttia hallituksen aloittaessa vuonna 2023 (ks. kuvio alla). Valtiovarainministeriö ennustaa työllisyysasteen saavuttavan pohjalukemat tänä vuonna, kun se saavuttaa 71,7 prosentin tason. Sen jälkeen työllisyysaste alkaa hiljalleen nousta. Hallituskauden päättyessä vuonna 2027 työllisyysaste jää silti 72,6 prosenttiin eli se on laskenut prosenttiyksikön siitä, kun hallitus aloitti.
Jos tarkastelua jatketaan hallituskauden jälkeen vielä vuoteen 2029, työllisyysaste saavuttaa saman tason kuin hallituksen aloittaessa. Toisin sanoen työllisyysaste ei nouse edes vuoteen 2029 mennessä ollenkaan, mikä kyseenalaistaa jo merkittävästi työllisyystoimien vaikuttavuuden. Huomionarvoista on, että valtiovarainministeriön ennusteessa vuonna 2029 tuotantokuilu sulkeutuu, eli silloin ollaan normaalisuhdanteessa, jolloin työllisyysaste heijastaa myös sen rakenteellista tasoa.
Rakenteellinen työllisyysaste romahtaa
Rakenteellinen työllisyysaste laskee hallituskaudella merkittävästi. Hallitus on perustellut politiikkaansa rakenteellisen työllisyyden vahvistamisella, mutta työllisyys onkin nyt rakenteellisesti heikentymässä. Rakenteellinen työllisyysaste oli 74,4 prosenttia vuonna 2023, mutta se putoaa 72,9 prosenttiin vuoteen 2027 mennessä – eli se laskee 1,5 prosenttiyksikköä. Rakenteellinen työllisyysaste jää 73,7 prosenttiin tuotantokuilun sulkeuduttua vuonna 2029. Toisin sanoen rakenteellinen työllisyysaste laskee 0,7 prosenttiyksikköä.
Hallitus on perustellut politiikkaansa rakenteellisen työllisyyden vahvistamisella, mutta työllisyys onkin nyt rakenteellisesti heikentymässä.
Tämä on hälyttävää. Vielä julkisen talouden suunnitelmassa 2024 – 27 (ns. tekniset kehykset) työllisyysasteen ennakoitiin kohoavan rakenteellisesti 74,9 prosenttiin vuonna 2027. Verrattuna tähän rakenteellinen työllisyysaste putoaa hallituskauden aikana peräti kaksi prosenttiyksikköä. Ainakin periaatteessa tämä selittyy kokonaan rakenteellisilla tekijöillä, missä keskeisessä roolissa on luonnollisesti hallituksen harjoittama politiikka – eikä ollenkaan suhdanteilla.
Rakenteellista työllisyysastetta ei ole suoraan esitetty valtiovarainministeriön ennusteessa, mutta sen voi laskea tuotantokuilun avulla. Tuotantokuilu pysyy negatiivisena vuosina 2023–28, eli silloin olemme matalasuhdanteessa. Soveltamalla valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin käyttämää työllisyyden jouston arvoa 0,5 suhteessa BKT:hen, se tarkoittaa, että rakenteellinen työllisyysaste on hieman alle 0,4 prosenttiyksikköä korkeampi, jos tuotantokuilu on yhden prosenttiyksikön negatiivinen.
Mikä selittää rakenteellisen työllisyyden heikentymisen hallituksen markkinoimista mittavista työllisyystoimista huolimatta? Joko työllisyystoimien vaikutusarviot ovat pahasti epäonnistuneet tai sitten ne ovat jääneet tekemättä työllisyyttä merkittävästi heikentävistä politiikkatoimista.
Joko työllisyystoimien vaikutusarviot ovat pahasti epäonnistuneet tai sitten ne ovat jääneet tekemättä työllisyyttä merkittävästi heikentävistä politiikkatoimista.
Todennäköisesti kyse on molemmista. Esimerkiksi Otto Kyyrösen ja Ralf Sundin raportissa ”Paras arvaus” oletusten muuttaminen vain hieman pudottaa Orpon hallituksen työllisyysvaikutukset 13 000 henkilöön, eli vain murto-osaan alkuperäisestä arviosta. Kun sen lisäksi huomioidaan sopeutuksen talouskasvua heikentävä polkuriippuvuus eli hystereesivaikutus, päädytään jo luultavasti negatiiviseen työllisyysvaikutukseen. Tämä ainakin vastaisi paremmin ennustetta rakenteellisen työllisyysasteen kehityksestä.
Selvää on, että työllisyystoimien vaikutusarviot ovat epäonnistuneet pahasti ja hallituksen politiikka ei ole onnistunut parantamaan työllisyyttä. Pikemminkin sosiaaliturvaleikkausten ja työmarkkinaheikennysten vuoksi työllisyys on heikentynyt myös rakenteellisesti. Nyt on aika kääntää työllisyyspolitiikan suunta.
Patrizio Lainà
Kirjoittaja on STTK:n pääekonomisti