Normien normi

Naisten ja miesten palkkojen välillä on ymmärrettävissä olevia selittäviä eroja, mutta selittämätöntä eroa on edelleen reilun viiden prosentin verran. Selittämättömän osuus kasvaa, mitä korkeammasta tulotasosta tai ammattiasemasta on kysymys. Selittämätön osa on suurelta osin sukupuolisyrjintää. Siitä konkreettinen esimerkki on lasikatto.

Naisten keskimääräiset ansio- ja pääomatulot ovat pienemmät kuin miesten, ei siis yksinomaan tuntipalkka. Kun työuran aikaiset tuotannontekijätulot jäävät pienemmiksi kuin miehillä, myös eläketulot jäävät jälkeen. Ja koska tuloliikkuvuus tutkimusten mukaan vähenee trendinomaisesti, kasaantuu varallisuus sitä myötä suurelta osin miehille.

Vaikka palkkaero on kaventunut vuosikymmenten kuluessa, tahti on niin hidas, että tällä menolla palkkatasa-arvo saavutetaan vasta sadan vuoden päästä.

Palkkaeroa selittävät tekijät ovat tunnettuja. Ensinnäkin jo koulutus- ja ammatinvalinnat ohjaavat naisia matalampipalkkaisille naisvaltaisille aloille. Toiseksi työsuhteet ovat miehiä useammin osa- ja määräaikaisia. Kolmas syy löytyy perheen perustamisesta. Äidit käyttävät yli 90 prosenttia perhevapaista, mikä rokottaa naisten tulokehitystä ja uralla etenemistä. Lisäksi naiset ovat myös varovaisempia sijoittajia pääomamarkkinoilla.

Vaikka palkkaero on kaventunut vuosikymmenten kuluessa, tahti on niin hidas, että tällä menolla palkkatasa-arvo saavutetaan vasta sadan vuoden päästä. Siis vuonna 2120. Eihän se näin voi mennä.

Voidaanko lainsäädännöllä, läpinäkyvällä palkkauksella tai erilaisilla kannustimilla vaikuttaa palkkatasa-arvoon? Paljon on tehty tällä saralla etunenässä Pohjoismaissa. Hyvinä esimerkkeinä lasten kunnallinen päivähoito, puolisoiden erillisverotus, syrjintäkielto ja tasa-arvolaki. Hallituspaikoille ja erilaisiin toimikuntiin on alettu soveltaa sukupuolikiintiöitä. Vaikka tutkimustenkin mukaan näillä on ollut myönteisiä vaikutuksia naisten ura- ja tulokehitykseen, vielä ei silti olla tasoissa.

Ruotsi on esimerkkimaa tasa-arvon edistämisessä lainsäädäntöteitse. Mutta sielläkin normit puskevat läpi käyttäytymisessä.

Pöyhittyäni tutkimustietoa tasa-arvoa edistävien lakien vaikutuksista ja ihaillessani huikeita teknisiä keksintöjä kotitaloustöiden helpottamiseksi, voin enää tulla siihen johtopäätökseen, että kysymys on sosiaalisista normeista, joiden muuttaminen kestää sukupolvien ajan. Normi on helppo juurruttaa, mutta sen murentaminen on työn ja tuskan takana.

Ruotsi on esimerkkimaa tasa-arvon edistämisessä lainsäädäntöteitse. Mutta sielläkin normit puskevat läpi käyttäytymisessä. Ruotsissa perhevapaat uudistettiin jo 90-luvulla siten, että jokaista lasta kohti annettiin 500 päivää ansiosidonnaista vapaata neutraalisti ilman korvamerkintää isälle ja äidille. Päivät sai jakaa vanhempien kesken millä jakosuhteella tahansa.

Pian kuitenkin nähtiin, etteivät isät ota perhevapaita vapaavalintaisuuden houkuttelemina yhtään enempää kuin aiemmin. Sen vuoksi lakia justeerattiin siten, että toisen vanhemman oli käytettävä potista vähintään kuukausi, ja jos oikeuttaan ei käytä, perhe menettää sen. Lakihankkeen työnimenä oli ”pappamånad”. Tämä nimi syöpyi kaikille takaraivoon, joten isät alkoivat ottaa perhevapaata – yllätys, yllätys – tasan kuukauden, vaikka edelleen oli mahdollisuus valita vapaasti 500 päivästä. Sittemmin siirtämätöntä vapaata nostettiin kahteen kuukauteen, mutta edelleen suurin osa isistä otti vain kuukauden vapaan.

Tasa-arvon toteutumiseksi pitäisi siis juurruttaa käyttäytymisnormiksi: ”Ei ole naisten tai miesten töitä”.

Elina Pylkkänen
Kirjoittaja on Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja.