Lobbaaminen – eli vaikuttaminen päätöksentekijöihin – on kaikkialla hyvin yleistä. Maissa, joissa korruptioon suhtaudutaan mahdollisesti löperömmin kuin Suomessa, siihen liittyy paljon salaperäisyyttä ja laittomuuksiakin.
Myös Suomessa asia nousee säännöllisesti keskusteluun erilaisten poliittisten kytkösten kautta ja uutisissa viuhuvat viestintätoimistot ja muut lobbarit. Asioita kuvataan kansainvälisestä mediasta tutun tarinan kautta: joku on kulisseissa vaikuttanut johonkin asiaan vahvasti ja monesti asiaan liittyy jonkinlaisia erikoisia kytköksiä tai palveluksia, joita toisille on tehty.
On tärkeää pitää näitä asioita esillä, sillä haluamme varmasti jatkossakin olla maa, jossa korruptio ei ole jokapäiväinen osa järjestelmäämme. Tärkeää olisi silti tuoda esiin sitäkin, että Suomessa on jo nyt varsin tarkat ohjeet niin virkamiehille kuin päättäjillekin koskien niin sanottuja kohtuullisia lounaita.
Yhteiskunnallista vaikuttamista eli lobbaamista tekee erittäin moni toimija ja se on normaali osa esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen edunvalvontaa. Se on normaalia toimintaa myös yrityksille, järjestöille, yhdistyksille ja kansalaisyhteenliittymille. Lobbaamisella pyritään pääsemään dialogiin päättäjien kanssa, tuomaan esiin oman alan/asian asiantuntemusta ja antamaan kuvaa siitä, miten eri lainsäädäntö tulisi vaikuttamaan sen kohteisiin.
Vaikuttamaan pyrkivät lobbarit edustavat usein jotain isompaa taustatahoa, eivät itseään. Hyvä lobbari tuntee perinpohjaisesti asiat, asiaan liittyvien eri sidosryhmien näkemykset ja argumentit sekä tarjoaa päättäjälle yhden uuden näkökulman asiaan. Se on siis mitä suurimmissa määrin olennainen osa tavallista avointa yhteiskunnallista keskustelua ja tarjoaa parhaimmillaan tietoa päätöksenteon tueksi.
Hyvä lobbari ei vääristele faktoja (ja Suomessa siitä jääkin hyvin nopeasti kiinni ja silloin lobbari on nopeasti entinen lobbari), eikä esitä mitään sellaista, mitä taustataho ei voisi kertoa julkisestikin. Hyvään hallintoon kuuluu, että päätöksentekoon ei vaikuteta lahjonnalla tai keinoilla, jotka voidaan tulkita painostukseksi. Päättäjät tekevät virkamies- ja vaikuttamistyön perusteella tarpeelliset johtopäätökset ja vastaavat niistä asemansa edellyttämällä tavalla.
Demokratian toimivuuden ja poliittisen päätöksenteon uskottavuuden varmistamiseksi on erittäin tärkeää, että kaikki lobbaus olisi avointa ja läpinäkyvää. STTK kannattaa monen muun toimijan tavoin lobbausrekisteriä, jolla voitaisiin yhtenäistää päättäjien sidosryhmätapaamisten julkistusta. Asia on onneksi kirjattu hallitusohjelmaan ja toivottavaa on, että lobbausrekisterin valmistelu vauhdittuisi. Kiireinen koronakriisi on osoittanut, että nyt on erityisen tärkeää varmistaa päätöksenteon avoimuus.
Se, millainen rekisteristä tulisi, tarvitsee vielä konkretiaa. Muissa maissa, joissa rekisteri on käytössä, käytänteet ovat hyvin vaihtelevia. Vuonna 2018 Itä-Suomen yliopiston tutkijoiden raportissa todetaan, että ”lobbarirekisteri tulee aina sovittaa siihen yhteiskuntapoliittiseen ja hallinnolliseen ympäristöön, jossa päätöksentekoon vaikuttamista on tarkoitus säännellä.” OECD:n ja Euroopan neuvoston suositusten mukaan rekisterin sisältämien tietojen avulla pitäisi pystyä tekemään julkiseksi niin kutsuttu lainsäädännöllinen jalanjälki eli tieto siitä, mitkä tahot ovat pyrkineet vaikuttamaan mihinkin lakialoitteeseen tai päätökseen ja miten.
Suomessa olisi luontevinta, että rekisteriä ylläpitää lobbaavien toimijoiden ulkopuolinen taho. Tämä tarkoittaisi, että lobattavat päättäjät julkaisisivat itse omat tapaamisensa yhteisesti sovitulla tavalla ja että olisi olemassa EU:n tavoin taho, joka perustaisi julkisen rekisterin. Vaikuttavat organisaatiot rekisteröityvät rekisteriin samoin kuin erikseen vielä heidän työntekijänsä.
Oma keskustelunsa on vielä se, missä menee raja esimerkiksi vaalituista tai tarjotuista lounaista. Mitä arkipäiväisemmäksi ja julkisemmaksi asia tehdään, sitä suurempi paine on hoitaa vaikuttamistyö näkyvästi ja maalaisjärkeä käyttäen.
Elena Gorschkow
Kirjoittaja on STTK:n yhteiskuntavaikuttamisen päällikkö.