itsensätyöllistäjä

Itsensätyöllistäjä on sana, jolle ei ole yhtenäistä määritelmää. Itsensätyöllistäjistä puhutaan myös yksinyrittäjinä, ammatinharjoittajina, freelancereina tai toimeksiantosopimuksella työskentelevinä.
Suomen lainsäädäntö ei tunne käsitettä itsensätyöllistäjä, vaan lain näkökulmasta työtä tehdään yrittäjänä, työsuhteisena työntekijänä tai virkasuhteessa. Moni itsensätyöllistäjä saattaa kuitenkin tehdä työtä vuoroin sekä yrittäjänä että työntekijän ominaisuudessa työsuhteessa.

Itsensätyöllistäjien joukossa on sekä yrittäjyyden tietoisesti valinneita että olosuhteiden pakosta itsensä työllistäneitä. Monet työskentelevät työntekijää vastaavassa asemassa esimerkiksi vain yhdelle toimeksiantajalle, mutta yrittäjän riskillä. Koska itsensätyöllistäjät ovat hankalasti määriteltävä ryhmä, heillä on riski päätyä väliinputoajiksi. Ongelmat liittyvät turvaan, toimeentuloon ja oikeuteen neuvotella työn ehdoista tasavertaisesti.

Jokainen itsensä työllistävä henkilö neuvottelee palkkionsa itse ja vastaa itse myös oman sosiaaliturvansa järjestämisestä. itsensätyöllistäjä vastaa yleensä yksin esimerkiksi veroista ja sosiaaliturvamaksuista sekä sairausloman, vanhempainvapaan tai työttömyysajan toimeentulosta.

Itsensätyöllistäjät ovat hyvin heterogeeninen joukko, jonka työn tekemisen tapa sekä työstä saadut ansiot vaihtelevat. Ansiosidonnainen sosiaaliturva ei ole riittävä, jos työansiot jäävät pieniksi. Tämä on tilanne noin kolmanneksella itsensätyöllistäjistä, joiden tulot ovat verojen jälkeen korkeintaan tuhat euroa kuukaudessa. Myös itsensätyöllistäjien eläketurvaan liittyy haasteita. Järjestelmää on kuitenkin kehitetty ja epäkohtia on korjattu.

Itsensätyöllistäjä voi myös olla tosiasiallisesti riippuvainen yhdestä työnantajasta, joka paitsi ohjaa ja valvoo työntekoa, myös määrää sen hinnan. Tällöin tilaajataholla on työnantajan direktio-oikeuteen verrattavissa oleva määräysvalta työn tekemiseen, eikä itsensätyöllistäjän toiminta tai neuvotteluasema vastaa yritystoiminnan kriteerejä.

Kilpailuoikeuden näkökulmasta itsensätyöllistäjät ovat yrityksiä. Ammattiliitot eivät siis voi neuvotella heidän työehdoistaan tai työtilaisuuksistaan. Itsensätyöllistäjät jäävät siis työehtosopimusten soveltamisalan ulkopuolelle. Työntekijöiden järjestäytymisvapaus on kuitenkin tunnustettu muun muassa kansainvälisen työjärjestö ILO:n järjestäytymisvapautta koskevassa sopimuksessa sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjassa. ILO:n järjestäytymisvapauskomitean käytännön mukaan myös itsensätyöllistäjällä tulee olla mahdollisuus kuulua liittoon. Kilpailuoikeus ja järjestäytymisvapaus ovatkin näin osin ristiriidassa keskenään.

Itsensätyöllistäjät kokevat työssään yleisesti innostusta ja vahvaa motivaatiota. Työn imu on parempi kuin palkansaajilla keskimäärin. Myös kehittymismahdollisuudet koetaan positiivisemmin. Itsensätyöllistäjät arvostavat työnsä vapautta, itsenäisyyttä ja vaikutusmahdollisuuksiaan. Samalla itsensätyöllistäjien työ on kuormittavampaa kuin palkansaajien ja sitä tehdään enemmän. Keskimäärin itsensätyöllistäjät tekevät kolme tuntia pidempää viikkoa kuin palkansaajat. Joka neljäs itsensätyöllistäjä tekee yli 50 tunnin työviikkoa. Toisaalta joka viides itsensätyöllistäjä on osa-aikatyössä. Työn kuormittavuutta aiheuttaa erityisesti työpäivien venyminen sekä vaikeudet pitää vuosilomaa tai sairauslomaa. Myös työn ja perheen yhteensovittamisen haasteet kuormittavat itsensätyöllistäjiä enemmän kuin palkansaajia.