Arvoisa edustajisto, hallitus ja muu kokousväki,
331 päivää siihen, että meillä on mahdollisuus yhdessä muuttaa tämän maan suuntaa.
Mutta siihen asti – 331 päivää epävarmuutta, heikennyksiä ja päätöksiä, jotka osuvat työntekijöihin ja kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.
331 päivää on pitkä aika ihmiselle, joka elää määräaikaisuudesta toiseen.
Pitkä aika nuorelle, joka lähettää kymmeniä työhakemuksia ilman vastausta.
Ja vaikka työ löytyisi, harva tietää, kuinka pitkäksi aikaaKun ensimmäinen askel työelämään viivästyy, seuraukset kantavat pitkälle: toimeentulo heikkenee ja usko tulevaisuuteen horjuu. Suomessa nuorisotyöttömyys on noussut hälyttävälle tasolle. Aivan liian moni nuori jää työelämän ulkopuolelle jo uransa alkumetreillä.
331 päivää on pitkä aika ihmiselle, joka elää määräaikaisuudesta toiseen.
Nuorisotyöttömyyteen ratkaisuksi tarjottu työllisyysseteli on valitettavasti kuin pikkuruinen laastari avohaavaan. Se ei pureudu ongelmien juurisyihin: kohtaanto-ongelmiin, alueellisiin eroihin, työmarkkinoiden muutokseen tai mielenterveyden haasteisiin. Ja ehkä juuri tämän vuoksi sitä ei ole käytetty ensimmäisen puolen vuoden aikana juuri lainkaan.
Eilen eduskunta hyväksyi muutoksen työsopimuslakiin, joka helpottaa määräaikaisten työsopimusten tekemistä ilman perusteltua syytä. Jatkossa uusi työntekijä voidaan palkata jopa vuodeksi määräaikaisella sopimuksella ilman erityistä perustetta.
Tätä perustellaan joustavuudella, mutta työntekijälle se tarkoittaa lisää epävarmuutta.
Erityisen kovaa muutos osuu sosiaali-, terveys- ja kasvatusaloille, joissa määräaikaisuudet ja epävarmuus ovat jo arkipäivää.
Sama näkyy säästöpolitiikassa. Kun koulutuksesta, sosiaaliturvasta ja terveydenhuollosta leikataan, ei leikata vain menoista – leikataan tulevaisuudesta.
Kun leikataan sosiaali- ja terveysjärjestöiltä, leikataan suoraan kaikkein heikoimmilta. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen tuki ei ole mitään ylimääräistä – se on monelle viimeinen turvaverkko, kun muu järjestelmä on pettänyt.
Kun leikataan sosiaali- ja terveysjärjestöiltä, leikataan suoraan kaikkein heikoimmilta.
Myös hyvinvointialueiden vaikea tilanne on seurausta tehdyistä ratkaisuista. Rahoitus ei vastaa todellisia tarpeita. Kustannukset kasvavat, mutta resurssit eivät pysy mukana.
Ja tämä näkyy arjessa: YT-neuvottelut seuraavat toisiaan. Henkilöstöä vähennetään ja palveluita karsitaan. Juuri hoitoalalla tämä tarkoittaa jotain hyvin konkreettista.
Se tarkoittaa liian vähän ammattilaisia työvuorossa. Hoitajia, joilla on vastuullaan liian monta potilasta yhtä aikaa.
Se tarkoittaa, että hoitaja joutuu joka päivä tinkimään siitä, mihin hänet on koulutettu – hyvästä ja turvallisesta hoidosta.
Kun aikaa ei ole riittävästi, kyse ei ole vain työn kuormittavuudesta. Kyse on potilasturvallisuudesta, ja sen vaarantumisesta joka päivä.
Hoitajat eivät vaadi liikaa – he haluavat vain mahdollisuuden tehdä työnsä hyvin.
Eikä kyse ole vain hoitajista, kyse on meistä kaikista. Ilman laajaa, kestävää ja hyvää sosiaali- ja terveyspalvelua yksityinen tai muu julkinen sektori ei toimi. Kyse on myös maamme huoltovarmuudesta. Se ei ole vain varastoja ja suunnitelmia – se on ihmisiä, osaamista ja jaksamista.
Ilman laajaa, kestävää ja hyvää sosiaali- ja terveyspalvelua yksityinen tai muu julkinen sektori ei toimi.
Jos henkilöstö uupuu, myös kykymme vastata kriiseihin heikkenee merkittävästi. Ilman riittävää henkilöstöä huoltovarmuus ei ole suunnitelma – se on riski.
Kaikesta huolimatta hallitus jatkaa valitsemallaan tiellä. Työelämän pelisääntöjä heikennetään pala palalta. Turvaa puretaan ja epävarmuutta lisätään.
Ja samaan aikaan pääministeri Orpo nostaa esiin huolen yhteiskuntamme kahtiajaosta.
Huoli on aiheellinen – mutta sanat ja teot ovat pahasti ristiriidassa.
Sillä juuri näillä päätöksillä kahtiajakoa syvennetään. Kuilu kasvaa niiden välillä, joilla menee hyvin, ja niiden, jotka kamppailevat arjessaan joka päivä. Toiset neuvottelevat palkankorotuksista. Toiset odottavat vastausta ensimmäiseen työhakemukseensa.
Viikkoja. Kuukausia. Joskus turhaan.
Tämä ei ole sattumaa. Tämä on hyvin suoraa seurausta tehdyistä valinnoista.
Työelämä tarvitsee oikeudenmukaisuutta ja turvaa. Työrauha ei synny pakottamalla.
Se syntyy luottamuksesta, reiluista pelisäännöistä ja siitä, että työntekijää arvostetaan.
Työrauha ei synny pakottamalla.
Työrauhan suurin uhka on epäoikeudenmukaisuus.
Siksi meidän on kyseenalaistettava uudistukset, jotka lisäävät epävarmuutta ja siirtävät riskejä työntekijöille.
Ja samalla meidän on pidettävä kiinni toivosta.
Siksi seuraavat 331 päivää eivät saa olla vain odottamista – niiden on oltava toiminnan aikaa. Aikaa rakentaa vaihtoehto.
Yhteiskuntaa, jossa luottamus palautuu.
Jossa nuoret voivat uskoa tulevaisuuteen.
Jossa työ ei kuluta loppuun, vaan mahdollistaa hyvän elämän.
Yhteiskuntaa, jossa työntekijän asema ei ole neuvottelukysymys – vaan kaiken perusta.
Siksi seuraavat 331 päivää ratkaisevat, millaisen Suomen me haluamme rakentaa.
