Kesä, joka nosti sanan “ilmastonmuutos” kaikkien huulille


Uimaranta

Kesä 2018 ei hevin unohdu. Mehujää suli käsiin kuumuudessa, tuulettimet myytiin kaupoissa loppuun ja kaikki paitsi uiminen oli turhaa. Muistan itsekin ajatelleeni rantakassia pakatessani, että kyllä tällaisia hellekesiä saisi tulla useamminkin. Lomatekemistä oli helppoa ja halpaa keksiä, kun viihdykkeeksi riitti lähin uimaranta. Samaan aikaan koimme kuivuuden, toisen peräkkäisen ennätysheikon satovuoden, ennätysmatalat pohjavedet, keltaiset nurmikot, nuokkuvat puutarhakasvit.

Moni meistä tuli rannalla kylkeä kääntäessään ehkä ensimmäisen kerran koskaan ajatelleeksi, miten ilmastonmuutoksen vaikutukset tuntuvat meillä Suomessa. Lokakuussa julkaistu kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti todisti, että ne todella tuntuvat. Maapallon ilmakehän lämpötilan nousu keskimäärin yhdellä asteella saavutettiin vuonna 2017 ja 1,5 asteen taso saavutetaan viimeistään 2040. Lämpeneminen ja myös sen vaikutukset ovat keskimääräistä suuremmat pohjoisella pallonpuoliskolla. Tässä tiedossa ei sinänsä ollut mitään uutta. Ehkä kesä 2018 vain sai meidät kuuntelemaan tarkemmin.

Järjestöt hillitsemään ilmastonmuutosta

STTK pyydettiin alkuvuodesta mukaan Helsingin yliopiston ja Sitran Hiilifiksu järjestö -hankkeeseen pilotoimaan tiettävästi maailman ensimmäistä järjestösektorille räätälöityä hiilijalanjälkilaskuria. Kunnia ei ole vähäinen. Järjestösektorilla voi olla olennainen merkitys ilmastotietoisuuden kasvattamisessa yhteiskunnassa. Suomessa on yli 100 000 rekisteröityä yhdistystä, joihin kuuluu 75 prosenttia suomalaisista. Järjestöt tekevät hankintoja, ostavat palveluja ja ovat myös merkittäviä vaikuttajia yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos meidän kelkkamme kääntyy, ollaan jo hyvässä vauhdissa tiellä ilmastotietoisuuden levittämisessä.

On selvää, että ne maat, jotka ovat muutoksen edelläkävijöitä, hyötyvät siitä eniten.

Vuonna 2015 pidetyssä Pariisin ilmastokokouksessa Suomi sitoutui toimiin lämpenemisen pysäyttämiseksi kahteen asteeseen. Tämä vaatisi hiilineutraaliuden saavuttamista 2030 mennessä sekä hiilidioksidin poistamista ilmakehästä esimerkiksi metsäpinta-alaa lisäämällä 2050 mennessä. Hiilifiksu järjestö -hankkeen johtaja ja yksi ilmastoraportin kirjoittajista professori Markku Kanninen pitää toimeenpanoa toistaiseksi täysin puutteellisena. Tavoitteeseen pääseminen vaatisikin Suomelta merkittäviä politiikkamuutoksia. Esimerkiksi julkiset energiatuet jakautuvat edelleen fossiilisten hyväksi.

Ekologisesti kestävää hyvinvointia

Ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii kansakunnalta strategista ajattelua. Se taas edellyttää onnistuakseen suurta yhteistä yhteiskunnallista visiota. On selvää, että ne maat, jotka ovat muutoksen edelläkävijöitä, hyötyvät siitä eniten. Kiina ohitti jokin aika sitten EU:n hiilidioksidipäästöjen määrässä. Sen tekemät panostukset ilmastonmuutosta hillitseviin teknologisiin ratkaisuihin ovat kuitenkin massiiviset ja se aikoo selvästi olla yksi ilmastonmuutoksen hyötyjistä. Kiina on maailman suurin aurinkovoiman tuottaja ja sähköistää liikennettä valtavalla vauhdilla.

On tärkeä muistaa, että yksikään maa maailmassa ei ole saavuttanut korkeaa hyvinvointia ekologisesti kestävällä tavalla. Siksi ekologisesti kestävien valintojen tulisikin olla nyt tehdyn talouspolitiikan keskiössä. Miten suuri jarrutus meidän sitten tulisi tehdä vähentämättä oleellisesti hyvinvointia? Vastaus on yksinkertainen: niin suuri, että voimme olla hiilineutraaleja vuonna 2030. Pitämällä kiinni tavoitteesta meillä on edes jonkinlainen mahdollisuus varautua muutokseen, jopa hallita sitä ilman, että joudumme dramaattisesti tinkimään hyvinvointimme perusedellytyksistä. Markku Kannisen mukaan, mitä myöhemmin reagoimme muutokseen, sitä kalliimmaksi se tulee ja sitä kipeämpiä ovat sen vaikutukset.

STTK:n hiilijalanjälki koostuu pääasiassa matkustamisesta (44 %), energiakulutuksesta (27 %) ja ostopalveluista (24 %). Meillä on mahdollisuus muuttaa toiminnassamme joitakin asioita ilmastoystävällisemmiksi nopeasti ja olemmekin jo tehneet kriittisiä, esimerkiksi hankintoihin liittyviä arvioita. Kaikkein vaikuttavimmat teot ja valinnat vaativat kuitenkin niin järjestöiltä kuin yksilöiltäkin laajempaa ajattelutavan muutosta. Kulttuuria on myös vaikea luoda yksin. Tähän tarvitsemme kumppaneita. Ilmastoahdistuksen soisi kääntyvän konkreettisiksi teoiksi niin valtiovallan, yksittäisten kansalaisten kuin järjestösektorinkin toimesta. Tässä kisassa voimme menestyä vain yhteisillä ponnistuksilla – ja vain nopea startti tuo voiton.