Mie jaksan kyllä, mutta entä jos en?


Samuli Valkama, STTK Opiskelijat

Opiskelen Lapin yliopistossa ja meillä puhutaan nyt paljon opiskelijan jaksamisesta. Ylioppilaskunta piti viikolla 47 mielenterveyden teemaviikon ja 19.11.2019 järjestettiin yliopistolla Mielentärkeydenosoitus. Mielenilmaisun tarkoituksena oli tuoda yliopiston rehtoraatin tietoisuuteen opiskelijoiden huutava tarve opintopsykologille. Tajusin tuolloin, että opiskelijat eivät oikeasti voi kovin hyvin. Ympärilläni olevat ihmiset eivät voi hyvin ja mielestäni asialle on voitava tehdä jotakin. Ja ehkä vähintä mitä tässä voi yrittää tehdä on koettaa muuttaa keskustelun ilmapiiriä, joka tuntuu kovin tulehtuneelta.

Ympärilläni olevat ihmiset eivät voi hyvin ja mielestäni asialle on voitava tehdä jotakin.

Mulle on tullut hiljalleen sellainen fiilis, että opiskelijan jaksamisesta edelleenkin keskustellaan jotenkin todella nuivaan sävyyn. Ongelma selvästi tiedostetaan ja siitä puhutaan, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa vaikuttaisi olevan vallalla “ei minunkaan nuoruudessani” -tyylinen ajattelutapa. Mua harmittaa käsittämättömän paljon, kun joku kehtaa haukkua nykyopiskelijaa jonkin sortin ikuisuusopiskelijaksi tai yhteiskunnan varoilla loisijaksi. Se harmittaa, koska tämmöinen “opiskelijat vastaan oikeat ihmiset”-vastakkainasettelu ei auta yhtään ketään ja vaan kurjistaa opiskelijan eloa entisestään.

Haluankin sanoa tähän kaksi kovaa faktaa:

1. Nykyaikana on mahdotonta opiskella ikuisesti. Opinnot suoritetaan annetussa määräajassa ja sen jälkeen hyvällä yrityksellä voi vitkutella kolme vuotta lisää, mutta ulos lentää, jos papereita ei tule.
2. Yhteiskunnan rahoilla on mahdollista “syöttöporsastella” vain 48 kuukautta (300 opintopistettä).

Opiskelijat ovat liian helposti vain hiljaa omasta jaksamisestaan

Opiskelijat ovat mielestäni aivan liian helposti vain hiljaa omasta jaksamisestaan. Yhteiskunnallista keskustelua ei oikein jakseta käydä ja avauksia ollaan lopulta aika haluttomia tekemään Ehkä yhtenä syynä on nimenomaan se, että keskustelunavauksiin reagoidaan tunteella tai ihan suoranaisella väärinymmärtämisellä, kuten viime kesänä kävi SYL:in ottaessa kantaa opiskelijan kesälomaan.

Opiskelijat ovat mielestäni aivan liian helposti vain hiljaa omasta jaksamisestaan.

Ymmärrän hyvin, että työelämässä olevaa ahkeraa veronmaksajaa suututtaa ajatus hänen verorahoilla loikoilevasta opiskelijasta, joka nostaa opintotukea, yleistä asumistukea ja lisäksi vielä valtion takaamaa huokeaa lainaa. Ahkeran veronmaksajan ollessa nuori opiskelija hän sai vain opintolainaa (vuodesta 1969), hädin tuskin opintorahaa (vuodesta 1972) ja kaikenlaiset asumislisähömpötykset eivät hänen opiskelijastatukseensa kuuluneet (kuuluivat vuodesta 1977). Hän ymmärtää kyllä, että opiskelijan on saatava rahaa, mutta se ärsyttää, kun joku kehtaa kuitenkin vikistä, että asiat on huonosti. Kärjistettyä, mutta tältä se ihan tosissaan tuntuu, kun yleistä keskustelua seuraa.

Ottamatta kantaa opintotukijärjestelmään itseensä voin sanoa, että olen onnistunut rakentamaan rahatilanteeni kohtuulliseksi ja pärjään nykyisellä systeemillä. Osaan kuitenkin tunnustaa itseni etuoikeutetuksi, sillä minulla on mahdollisuus työskennellä opintojeni ohella kohtuullisen helposti.

Varmasti raha-asiat ovat myös nykyopiskelijalla paljonkin paremmin, kuin 70-luvulla opiskelunsa suorittaneella. En olekaan välttämättä huolissani hyvinvoivan opiskelijan rahatilanteesta, vaan nimenomaan niiden, jotka eivät jaksa. Vaikka taloudellinen tilanne saattaa olla kohtuullisempi, niin samaan aikaan myös valvonta on lisääntynyt.

Kela on tarkempi rahoistaan, kuin koskaan aikaisemmin. Esimerkiksi viime vuodelta opiskelijoilta perittiin 43,4 miljoonaa euroa takaisin. Takaisinperinnän suuruus ei itsessään ole välttämättä ongelma, mutta perinnän määrä kertoo muuttuneesta valvonnasta. Opiskelijan on päästävä opinnoissaan “tulostavoitteisiin”, jotta Kelan hanat pysyvät avoinna. Jos tavoitteet jostakin syystä jäävät haaveiksi loppuu myöskin raha ja pahimmassa tapauksessa raha vielä peritään takaisin.

Vuonna 2017 julkaistussa YLE:n artikkelissa sanotaan hyvin, että todennäköisesti opiskelijoiden mielenterveyden häiriöt eivät ole juurikaan lisääntyneet, mutta stressi on kolminkertaistunut. On haastava arvioida millaista opiskelu oli 1970-luvulla, mutta tiedän varmaksi sanoa millaista se on 2010-luvun loppumetreillä.

Opiskelen yliopistossa, mutta se ei todellakaan takaa minulle hyvätuloista ammattia. Minulla on 7 opintotukikuukautta jäljellä, jonka jälkeen minun on työskenneltävä aktiivisesti opintojeni ohella, jotta pärjään taloudellisesti (minulta poistuu siis n. 250€ opintorahaa + opintolaina tuoma turvaverkko yllättäviin tilanteisiin ensi syksynä). Opintoaikani on rajattu 5 + 2 vuotta, sitä voi anoa lisää, mutta ikuisesti se ei jatku. Kun yhdistetään tiukentuneet ja valvotut vaatimukset opintotuelle sekä lisääntynyt stressi voidaan yhtälöstä kaivaa esille syy opiskelijan uupumiselle ja voimien loppumiselle.

En olekaan välttämättä huolissani hyvinvoivan opiskelijan rahatilanteesta, vaan nimenomaan niiden, jotka eivät jaksa.

Edelleenkin korostan, että mie pärjäilen paineiden kanssa kohtalaisen kivastin. Kun tähän kaikkeen lisätään modernin maailman tuomat paineet, kuten jatkuva sosiaalisessa mediassa esilläolo, epävarmat tulevaisuuden näkymät ja jatkuvasti vaaniva ilmastonmuutos, niin hyvin monia opiskelijoita alkaa stressi painaa. Ja yhä voimakkaammin painavan stressin alla aikaisemmin hyvin kestänyt mielenterveys alkaa rakoilla. Tämän rakoilun voi sitten tilastoistakin jo huomata. Opiskelijat eivät aivan oikeasti jaksa.

Ei polarisoida ja kärjistetä keskustelua

Mie tiedän, että joku voi nyt laittaa vastapainoksi todistusaineistoa siitä, että “no oikeasti tässä ei ole mitään ongelmaa”. Se on ihan okei ja saa olla eri mieltä. Se kuuluu keskusteluun. On kuitenkin typerää ja harvinaisen ikävää painaa asioita villaisella siksi, että olemme eri mieltä.

Maailma on hektinen. Opiskelijan mielenterveydestä ja erityisesti jaksamisesta yleensäkin täytyy puhua. Sitä täytyy kaikin voimin tukea. Meillä on paljon opiskelijoita, joista tulee hyviä työntekijöitä, yrittäjiä ja innovaattoreita, jos vain selviävät opiskeluajastaan hyvissä voimissa. Mutta mielestäni ei ole mitään järkeä, että opiskelija palaa loppuun jo koulutuksessa, jolloin on tarkoitus opetellaan kestämään työelämän stressiä. Ja sitten loppuunpalaneena riekaleena opinnot laastarilla kasaan kerättynä mennään työelämään palamaan loppuun vähän lisää.

Opiskelijan mielenterveydestä ja erityisesti jaksamisesta yleensäkin täytyy puhua. Sitä täytyy kaikin voimin tukea.

Mie en siis pyydä, että nyt pumpataan kaikki rahat opiskelijoihin. Mutta sitä mie pyydän ja ehdotan, että ei jatkuvasti polarisoitaisi ja kärjistettäisi keskustelua. Puhutaan opiskelijan jaksamisesta ymmärtäen hänen tilanteensa. Sillä tavoin, että ei heitellä niitä “kun minä olin nuori”-argumentteja joka väliin ja tehdä oletuksia nykymaailman melskeessä taistelevasta opiskelijasta. Sitten kun tosiasiat on tunnustettu, voidaan kehittää ne keinot, joilla opiskelijoista tehdään työssäkäyviä ja opintukien saajista hyvinvoivia veronmaksajia. Lapin yliopistossa me aloitetaan siitä opintopsykologista.

Samuli Valkama
varapuheenjohtaja
STTK-Opiskelijat

***

STTK ja Nyyti ry: Nuorten uupumiseen on puututtava nopeasti