Kevään 2010 sopimuskierros Ruotsissa oli historiallinen. Kierroksella tapahtui merkittäviä muutoksia aikaisempaan verrattuna. Toimihenkilöliitot Unionen ja Sveriges ingenjörer solmivat kierroksen ensimmäisen työehtosopimuksen ennen työntekijöiden IF Metal- liittoa, ensimmäistä kertaa.  Ruotsin palkankorotusnormin määrittäjänä vuodesta 1997 toiminutta teollisuuden sopimusta (industriavtalet) ei syntynyt. Kaiken lisäksi teollisuuden sopimuksen suurin työnantajaliitto Teknikforetagen veti herneen nenään sopimuskierroksen sotkuista ja päätti lopettaa industriavtal- sopimusten solmimisen.

Ruotsin tapahtumat ovat mielenkiintoisia myös Suomen työmarkkinakeskustelun kannalta. Lähes 15 vuotta palkankorotustason on määrittänyt industrieavtalet, joka on avannut Ruotsin sopimuskierroksen ja jonka sopimaa palkankorotuslinjaa ei ole pääsääntöisesti ylitetty. Kritiikkiä järjestelmää kohtaan on kuitenkin esitetty vuosien varrella. Toimihenkilöt ovat kritisoineet sopimusta siitä, että siinä työntekijäliitto IF Metallilla on ollut liikaa valtaa suhteessa sen kokoon. Palvelualojen työnantaja- ja palkansaajaliitot ovat taas kyseenalaistaneet periaatteen, että yksi ala voi määrittää koko työmarkkinakenttää koskevan palkankorotustason.
 
Kritiikki on hyvin samansuuntaista mitä olemme Suomessa viime viikoilla kuulleet palkansaajien taholta. Toimihenkilöiden näkökulmasta on käsittämätöntä, että Suomen palkankorotusnormin tason yrittävät asettaa työntekijä- ja työnantajajärjestö ilman toimihenkilöitä, joiden osuus työmarkkinoilla on työntekijöitä suurempi. Hajota ja hallitse-periaatteella ei rakenneta kestäviä ratkaisuja, kuten Ruotsin esimerkki osoittaa.

Ruotsin sopimuskierroksella palkansaajien yhteistyö oli hajallaan kuin haulit sorsassa, kun taas Ruotsin työnantajajärjestö vahti liittojen sopimusten tekoa kuin saalistamassa oleva haukka. Tällä kertaa suomalaisten palkansaajien on pikemmin otettava mallia Ruotsin työnantajista kuin palkansaajista. Muuten meidät perii hukka.
 
Elinkeinopoliittinen asiantuntija Antti Aarnio

Pitkäaikaistyöttömyys on Suomessa räjähtämässä silmille. Samaan aikaan kun työttömyys ja lomautukset ovat vähentyneet, yli vuoden työttömänä olleiden määrä on kasvanut 39 prosenttia. Heinäkuun lopussa yli vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleita oli 57 100, mikä on 16 100 enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

Tämä joukko tulee kasvamaan entisestään, sillä yli puoli vuotta työttömänä olleita on myös yli 60 000. Teollisuuden rakennemuutos ja etenkin telakkateollisuuden surkea tila varmistavat, että virta työttömyyteen ei katkea.

Pitkittyvä työttömyys syö ihmistä sisältä. Se vie omanarvontuntoa ja uskoa omiin kykyihin. Muistan tämän omakohtaisesti 1990-luvun laman jälkimainingeista. Tämän vuoksi he tarvitsevat tukea ja kannustusta läheisiltään ja palveluita, joiden avulla paluu työhön voisi olla mahdollinen.

Valitettavasti yhteiskunta ei käytännössä tule apuun. Työvoimakoulutukseen osallistuneista vajaa kuusi prosenttia on pitkäaikaistyöttömiä. Aktiivitoimet kohdistuvat muutosturvaan ja muutenkin työttömyyden alkujaksoihin. Edes viranomainen ei ole lähiomainen, joka uskoisi pitkään työttömänä olleen mahdollisuuksiin.
Kuitenkin neljännes vaikeimmin työllistyvistä työnhakijoista tarvitsisi koulutusta tai tukityötä, jossa ammattitaidon voisi nostaa nykypäivänä vaadittavalle tasolle.

On selvää, että työ- ja elinkeinotoimisto ei voi auttaa henkilöitä, joiden työkyvyn ovat työttömyyden lisäksi vieneet päihteet tai mielenterveydenongelmat. Jonkun pitäisi kuitenkin tukea ja auttaa heitä, joilla on vielä toivoa. Valitettavasti heikoimmassa asemassa olevat putoavat eri hallinnonalojen väliseen mustaan aukkoon.
Opetusministeriö ja oppilaitokset järjestävät koulutusta, jonne hakeutuminen vaatii omaa aktiivisuutta ja aloitteellisuutta. Työvoimahallinto siirtäisi moniongelmaiset kuntien sosiaalitoimen vastuulle. Lähes kaikki palveluntarjoajat valittavat resurssien pulaa. Rahaa voisi löytyä toimenpiteisiin, muttei tekijöitä.
Tuottavuusohjelmaa on tästäkin kiittäminen.

Yhteiskunnan kokonaisedun – myös taloudellisen – kannalta olisi järkevää tukea, ohjata ja kouluttaa takaisin työhön ne, joilla on siihen mahdollisuus. Muille on tarjottava sitä apua, mitä he tarvitsevat, sillä pitkään työttömänä ollutkin on yhä ihminen. Nyt eri hallinnonalat painivat omien budjettikehystensä sisällä siirtäen miljoonia paikasta toiseen. Hölmöläinen pidentää peittoa leikkaamalla paloja toisesta päästä.
Pitkäaikaistyöttömien auttaminen vaatii rahaa ja tekijöitä. Se vaatii myös hallinnonalojen rajojen ylittämistä ja poliittista tahtoa. Meillä on varaa maksaa työttömyysturvaa, toimeentuloa tai muita minimaalisen pieniä avustuksia. Nyt tarvitaan halua pieniin investointeihin, joilla moni työtön voisi palata työelämään.

Koulutuspoliittinen asiantuntija Petri Lempinen
 

Samaan aikaan, kun Suomessa ja Euroopassa keskustellaan maahanmuuton ongelmista tai jopa rajoittamisesta, valmistautuu Intia suurisuuntaiseen työvoiman vientiin. Logiikka on selkeä. Kun Japanissa ja Euroopassa väki vanhenee, on Intiassa liikaa nuorta väestöä. EU-maissa työvoima vähenee vuoteen 2060 mennessä viidenneksellä ilman siirtolaisuutta. Intian näkökulmasta kyse on työikäisen väestön uudelleen sijoittumisesta kysynnän mukaisesti.

EU ja Intia tapasivat heinäkuussa neljännessä yhteisessä työvoima- ja koulutusasioiden seminaarissa Brysselissä. Intian työministeriön viesti oli selkeä. Maa aikoo keskittyä oman väestönsä osaamiseen, jotta he voivat siirtyä ammattitaitoisina ulkomaille. Tällä hetkellä siirtolaisista jopa 85 % on ammattitaidottomia tai kouluttamattomia.
Intia on aiemmin jättänyt koko väestön koulutuksen vain ajatukseksi. Nyt siellä on kunnianhimoinen lukutaito-ohjelma ja ammatillisen koulutuksen ohjelma. Tavoitteena on kouluttaa jopa 50 miljoonaa ihmistä ammattiin vuoteen 2020 mennessä.

Ammatillinen koulutus perustuu Intiassa tiiviisiin opintokokonaisuuksiin, joita suorittamalla ihmiset rakentavat osaamistaan. Autokorjauksen "perustutkinto" kestää 180 tuntia. Sen jälkeen voi tarpeen mukaan suorittaa erikoistumisopintoja, joiden laajuus vaihtelee 60–320 tunnin välillä.

Intian tutkintojärjestelmään on kehitetty yli 1000 opintokokonaisuutta, joista yhä useampi korostaa monitaitoisuutta ja yleisiä taitoja. Näin opitaan selviytymään erilaisista tilanteista. Lyhyiden kurssimoduulien takana on ajatus, että ihmisille koulutetaan sitä, mitä he tarvitsevat. Ei yhtään enempää. Näin voimavaroja venytetään mahdollisimman monen ihmisen koulutukseen. Samalla on muistettava, että Intiassa on myös huippuosaamista. Maalla on mm. ydinaseita ja avaruusohjelma, jonka suunnitelmissa on miehitetty lento.
Vaikka Intia imee investointeja lännestä, työskentelee maan nuorisosta 70 % yhä maataloudessa. Jos heitä saadaan kouluttautumaan palveluihin tai teollisuuteen, siirtyy väestöä samalla rahatalouteen. Koulutus, ansiotyö ja vauraus kulkevat käsi kädessä. Suomen taloushistoria on tästä hyvä esimerkki.

Koulutuspoliittinen asiantuntija Petri Lempinen

Matti Vanhanen jätti pääministerin hommat vaiherikkaiden vuosien jälkeen. Julkisissa arvioissa on pohdittu syitä. Vanhanen on viestittänyt, että hän kertoo todelliset syyt vuosien päästä, mutta että ne eivät ole kovin dramaattiset.

Kovasti kummeksuntaa on herättänyt se, että Vanhanen nopeasti pääministeriyden jälkeen päätti jättää puoluepolitiikan kokonaan. Hän yllätti kaikki tulemalla valituksi Perheyritysten Liiton toimitusjohtajaksi.

Valtakunnan ykköspoliitikosta tuli järjestölobbari. Eikä edes kauhean vaikutusvaltaisen, joskin vakaan ja arvostetun järjestön ykkösnimi.

Miksi näin? En minä tiedä, mutta arvelen, että Vanhasella taisi yksinkertaisesti tulla mitta täyteen. Ensin vuosikaudet nuorisopolitiikkaa, sitten vuosikaudet kansanedustajuutta ja lopulta vuosikaudet ministeriyttä.

Minua on aina ihmetyttänyt se, miksi poliittisista hommista luopumista kummastellaan. Minä en kummastele. Minusta on normaalia haluta elämäänsä uusia suuntia silloin tällöin.

Vanhaselle ei olisi uutta suuntaa tullut politiikassa sen jälkeen, kun hän on jo saanut kokea pääministeriyden. Pelkkä ison salin jakarandatuoli ei viboja tarjoa, jos on istunut niin monilla hienoilla tuoleilla kuin pääministeri on tehnyt.

Arvelen, että Vanhasen tapauksessa vaikuttavat myös kaikki piikissä olevat nais-, vaaliraha-, lautakasa ynnä muut julkiset sotkut. Aika näyttää, saako ex-pääministeri postuumisti jopa tuomioita Nuorisosäätiön myöntämien vaalitukien takia.

Vaikka ei saisikaan, luulen, että Vanhasen vaa'assa painaa sekin, että jokin aika politiikassa on peruuttamattomasti ohi. Vanhanen - kuten moni muukin suomalainen poliitikko - on vanhan liiton miehiä ja naisia, joille on mahdoton käsittää, että vaalirahojen tutkimattomissa teissä olisi jopa ollut rikollisia piirteitä.

He ovat poliitikkoja, joille tuo tyyli oli maan tapa. Nyt maan tapa muuttuu. Samalla vaihtuvat miehet ja naiset. He tuovat uudet maan tavat - hyvässä ja pahassa.

Peruspalveluministeri Paula Risikko (kok) sanoi taannoin 50-vuotisjuhlahaastattelussaan jotenkin niin, että jos politiikassa mielii ajatella vähän pidemmälle kuin seuraavaan hetkeen, se pitä tehdä aamulla suihkussa tai ministeriauton takapenkillä. Hän viittaa siihen, että asioiden vyöry on valtava, samoin kiire, jolla asioita pitää valmistella ja päättää.

Vapaasti tulkiten Risikon lausuma tarkoitti sitä, että ei ole aikaa ajatella. Pitää luottaa valmistelijoihin ja sitten vain jonkinlaisella poliittisella selkäytimellä tehdä päätöksiä. Oikeita tai vääriä, mutta nopeasti.

Tuntuu hirveältä ajatella, että ei koskaan olisi aikaa pohtia niin sanottuja Suuria Kysymyksiä. Minusta meidän äänestäjien henkivakuutus olisi juuri siinä, että päättäjällä on lupa ja suorastaan velvollisuus miettiä nenäänsä pidemmälle.

Mutta jos näin ei ole, ei kannata ihmetellä, miksi poliitikko vaihtaa maisemaa. Se taitaa olla terveen merkki.

STTK:n viestintäjohtaja Marja-Liisa Rajakangas.

Kirjoitus on julkaistu Uutispäivä Demarissa 16.7.2010.

 

- Maahanmuuttaja-asia on niin vaikea, että sitä vaikeampaa asiaa ei olekaan, lausui ay-jäärä päivänä muutamana.

Vastaan on turha väittää. Tottahan se on, vaikka ehkä kaikkein vaikeinta maahanmuutossa onkin lausua siitä jotain omaperäistä. Uhallakin yritän.

Eurooppaan on houkuteltu maahanmuuttajia samoista syistä 1800-luvulta alkaen: tasapainottamaan työvoimapulaa heikon väestönkasvun aikoina sekä tekemään töitä, joita kantaväestö ei halua tehdä. Tulijat ovat toimineet sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen käyntivoimana. 

Myös kotoutumisen ongelmat ovat pysyneet samoina: ulkomaalaisväestö jää yhteiskunnan reunalle, sosiaalinen nousu on vaikeaa ja asema periytyy seuraavile sukupolville.

Ay-liikkeelle maahanmuutto on ollut perinteisesti hankala kysymys. Se on nähty kysyntäuhkana, suomalaisen työvoiman polkuhinnoittelijana. Varovaisesti on siirrytty puhumaan maahanmuutosta myös resurssina ja ratkaisuna suomalaisen yhteiskunnan kohtalonkysymyksiin, eli ikääntymiseen ja huoltosuhteen dramaattiseen heikkenemiseen.

Tätä keskustelua on niin ikään varjostanut huoli. Se on kohdistunut Suomen kykyyn pärjätä kilpailussa osaavista, kunnianhimoisista ja sopeutumiskykyisistä maahanmuuttajista. He haluavat Euroopan kasvukeskuksiin, kun syrjäiseen Suomeen päätyvät vain lukutaidottomat ja laiskat jämät.

Tosiasiassa Suomen maahanmuuttajaväestöä on koulutettu niin kotimaassaan kuin Suomessakin, mutta töitä heille ei tahdo löytyä. Eräs maahanmuuttajataustainen toimittaja lausui osuvasti:
- On ihan sama hailee, huudetaanko minulle kerran vuodessa: Neekeri! On paljon tärkeämpää, olenko töissä.

Työ on maahanmuuttajien kotoutumisen avain, sen tietävät ihan kaikki. Joku laski, että yhteiskunta nettoaisi pelkästään pääkaupunkiseudulla 58 miljoonaa euroa vuodessa, jos maahanmuuttajien työllisyys olisi samalla tasolla kuin kantaväestöllä.

Ay-liikkeen maahanmuuttopoliittisen kelkan kääntymistä voi pitää viisaana siirtona. Maahanmuuttajataustaiset kun edustavat jo kymmenesosaa pääkaupunkiseudun asukkaista.
Se miten he elämäänsä täällä elävät, ei ole pikkujuttu. Eurooppalaisen maahanmuuton taustaa vasten Suomen olisi syytä välttää virheitä, joita suuren tulomuuton maissa on tehty jo sata vuotta.

Onnistuneen kotouttamisen edellytys on maahanmuuttajien kohteleminen työelämässä samoin oikeuksin ja velvollisuuksin kuin kantaväestön edustajia. Tässä onkin ay-liikkeellä tuhannen taalan paikka. Uskon, että suurin antimme maahanmuuttokeskusteluun ja kotouttamistyöhön on se peruskivi, jolle koko toimintamme rakentuu:
oikeudenmukaisuus. 

STTK:n tiedottaja Taina Lepistö. Kirjoitus on julkaistu Uutispäivä Demarissa 7.7.2010.

Demokratiassa sanotaan olevan valuvika, tämän päivän liiallinen preferointi huomisen sijaan. Poliittinen pätkätyöläisyys voi aiheuttaa nykyisyyden maksimointia tulevaisuuden kustannuksella. Kvartaalitalouden rinnalla meillä on kvartaalipolitiikka, neljän vuoden tulevaisuushorisontti.

Isossa kuvassa merkittävin muutos yhteiskunnassa on vallan ajallisen ulottuvuuden kasvu. Selvemmin sanottuna: jos tuhat vuotta sitten jotakuta harmitti, saattoi hän polttaa kylän. Sata vuotta sitten oli jo konekiväärit ja palopommit ja tuho oli suurempi. Nykyterroristi voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vahinkoa paitsi nykyisyydelle, myös lukuisia sukupolvia eteenpäin.

Sama pätee kollektiivisiin ratkaisuihin, nykypoliitikoilla on edeltäjiin suhteutettuna paljon paremmat saumat sössiä paitsi meidän, myös jälkeläistemme asiat. Päätöksenteon tulisi siis yhä selvemmin ottaa huomioon tulevaisuus.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on myös toisentyyppinen "valuvika", ikärakenne. Yhtä lailla kuin on mahtavaa se, että ihmisten elinikä on pidentynyt, on se samaan aikaan ongelma talouden näkökulmasta. Jonkun tulee maksaa ikääntymisen kustannukset. Tuo joku on kunkin aikakauden työikäiset kansalaiset.

Hyvinvointivaltio on perinteisesti ymmärretty kansalaisten sosiaalisten oikeuksien takaajana, käytännössä eri yhteiskuntaryhmien välisenä tulonsiirto- ja palveluntuotantoapparaattina. Ikääntymisen myötä tulonsiirrot näyttäytyvät yhä enemmän sukupolvien välisenä uudelleenjakona. Tämäkään ei olisi ongelmallista, jos ikäluokat olisivat samankokoisia tai jos ikäluokkien kokovaihteluihin varauduttaisiin kunnolla.


Suomalainen eläkejärjestelmä on eurooppalaisessa vertailussa hyvä, meillä on sentään jonkinmoiset rahastot. Niillä ei silti nykyistä eläkepommia pureta, ellei eläkemaksuja nosteta reippaasti. Ikääntymisen kustannukset eivät rajoitu eläkkeisiin. Reilusti suuremmat menot aiheutuvat vanhusten hoiva. ja terveyspalveluista. Näiden menojen kasvuun ei ole varauduttu mitenkään.

On kuitenkin jälkiviisasta valitella, miksei eläkemaksuja ole kerätty enemmän tai hoivarahastoja perustettu. Tulonsiirrot edellyttävät solidaarisuutta ja se edellyttää oikeudenmukaisuutta. Eläkejärjestelmä kestänee suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen. Jos hyvin käy, saamme vielä hoivapalvelutkin järjestettyä, ehkäpä velkojakin maksuun.

Se edellyttää erittäin hyvää talouskasvua, joka ei nyt näytä niin todennäköiseltä kin vielä muutama vuosi sitten. Iso kysymys on, mitä teemme, jos talous ei kasva niin kuin on odotettu. Silloin voi olla solidaarisuus koetuksella. Olennaisinta on, että sukupolvien välinen rakkaus riittää. Ja yleinen tosiasia on, että rakkaus riittä, jos parisuhteen kummatkin osapuolet panostavat suhteeseen.

Solidaarisuus ilmenee yhteisvastuuna. Jos talous ei kasva sitä tahtia mitä eläkejärjestelmä olettaa, kaikkien on tultava talkoisiin mukaan. Vastuuta ei voi jättää yksin palkansaajien varaan.

STTK:n alue- ja elinkeinopoliittinen asiantuntija Lauri Korkeaoja.

Kirjoitus on julkaistu Uutispäivä Demarissa 5.7.2010.

- Lomalla täytyy saada olla lomalla

Toteamus, joka lastenkirja Viirussa ja Pesosessa sivuuttaa loman syvintä olemusta humoristisella tavalla ja pitää sisällään loman perimmäisen merkityksen. Lomalla täytyisi saada olla lomalla ja loman tulisi poiketa arjesta niin paljon, että se tuntuu lomalta.

Vuosittainen loma, joka tavallisimmin sijoittuu kesäkuukausiin, on yleensä palkansaajien pisin yhtämittainen irtiotto työstä. Ohjeita ja vinkkejä lomanviettotavoista tulvii mediasta. Erilaisten lomanviettomahdolisuuksien tiedostaminen, halu kokeilla ja kokea täysin uutta ja erilaista voi kohdistaa lomaan kohtuuttoman suuria odotuksia. Lomalla kaikki on toisin. Onko loma silloin epäonnistunut kun lomatoiveet ja lomien toteutuneet sisällöt eivät kohtaa? Mikä tekee lomasta onnistuneen?

Lomalla kaikki on toisin –kyselytutkimus toteuttiin vuosina 2007–2009 osana laajempaa Joustava loma-aika –tutkimushanketta (Turun yliopiston sosiologian laitos). Kyselytutkimus toteutettiin laajalevikkisenä internetlomakekyselynä, johon haettiin vastaajia Akavan, SAK:n ja STTK:n ammattilittojen sekä median välityksellä.

Tutkimusraportissa analysoidaan pääasiassa palkansaajien vastauksia. Tulosten perusteella sekä palkansaajamiesten että –naisten onnistuneen loman edellytys oli riittävä ja yhtäjaksoinen vuosiloman pituus. Vastaajat, jotka olivat lomailleet vähemmän kuin neljä viikkoa, kokivat etteivät olleet levänneet ja virkistäytyneet siinä määrin kuin pidempään lomailleet.

Suosituimpia lomatoimintoja oli lomailu kotona sekä enemmän ja pidempään nukkuminen. Kuitenkin loma-aikana tehty matka tai arjen rutiineja rikkova mökkeily oli yhteydessä kokemukseen virkistävästä lomasta.

Vuosiloman suunnittelu ilman liiallista stressiä sekä loma-asioissa reiluksi koettu esimies ja joustavat käytännöt olivat virkistävän loman edellytyksiä. Erityisesti miehet kokivat, että jos vuosiloman suunnittelu ja järjestely oli ollut hankalaa, loman ei koettu antavan riittävästi lepoa ja virkistystä, vaikka loma olisi kestänyt neljäkin viikkoa tai pidemmän aikaa.

Kyselyn tulosten mukaan miespalkansaajien lomatoiveet olivat toteutuneet  93,5% ja vastaava luku naisilla oli 89,9%. Onnistuneen loman ja lomatoiveiden alhaiset toteutumisprosentit olivat yhteydessä yksinhuoltajuuteen tai muutoin perheiden taloudellisiin resursseihin.

Vuosilomalaki  takaa palkansaajillle palkallisen vuosiloman. Se antaa kuitenkin joustovaraa työpaikka– ja yksilötason neuvotteluille loman pitämisen ajankohdasta sekä loman pituudesta. Oma lukunsa onkin epätyypillisissä työsuhteissa olevat palkansaajat joiden työsuhteesta ansaitaan usein myös hyvin epätyypillinen loma.

Loma kuuluu kaikille. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus irtiottoon oman elämän arjesta ja työstä joko matkustaen, mökkeillen, veneillen, luonnossa liikkuen tai pidempään nukkuen. Lomakokemukset ovat yksilöllisiä elämäntilanteestakin riippuen. Perheiden kohdalla korostuu käsitys, että perheloma on onnistunut vain, jos lapset viihtyvät. Tärkeintä olisi, että lomasta olisi sekä aikuisilla että lapsilla mukavat muistot. Että lomalla ollaan saatu olla lomalla ja arkeen palataan virkistyneinä ja levänneinä.

STTK:n T-lomat ry:n toiminnanjohtaja Vuokko Koistila

www.t-lomat.fi

Päivittäin uutisoidaan uusista julkisen talouden leikkaus listoista eri puolilla Eurooppaa. Parin viime vuoden aikana työpaikkoja on kadonnut 8 miljoonaa ja työttömien määrä noussut 24 miljoonalla. EU maiden yhteenlaskettu julkinen velka kieppuu 3 triljoonassa eurossa. Viimein Kreikan tapaus pisti valtioiden päämiehille kurat pöksyyn ja näyttää pysäyttäneen talouden elvytystoimet kuin seinään.

Kuuntelin espanjalaista meppiä Alejandro Cercasia, jonka mukaan EU:n jäsenmaiden säästökuurit uhkaavat kuristaa orastavan kasvun. Hän myös väitti, että neuvoston ja komission luoma vakautusmekanismi on luotu vastoin Lissabonin sopimusta, joten sillä ei ole edes lainvoimaa. Kriisilainoituksen, johon on varattu 750 miljardia euroa, vastineeksi jäsenmailta vaaditaan sitoutumista mittaviin talouden sopeutustoimiin.

Leikatessaan sosiaaliturvaa, palkkoja, eläkkeitä ja julkisia palveluja nämä ohjelmat lisäävät köyhyyttä, levottomuutta, rikollisuutta, innovaatiokyvyttömyyttä, terveyshaittoja ja näköalattomuutta. Kasvu on ollut vielä liian heiveröistä ja uusien innovaatioiden aikaan saaminen näyttää nyt tyrehtyneen. Samaan aikaan tiukan talouskurin oppi on rumentamassa entisestään järkyttäviä työttömyys- ja köyhyyslukuja.

Cercas saa näkemyksiinsä laajasti kaikupohjaa eurooppalaisilta ammattiyhdistyksiltä, sillä rajut toimenpiteet uhkaavat myös työtekijöiden oikeuksia.

Romanian kollega kertoi, että koska Maailman valuuttarahaston IMF:n lainarahoista yli puolet meni suoraan romanialaisten pankkien tukemiseen, kansalaisille on nyt tarjolla 15 prosentin leikkauksia sosiaaliturvaan, eläkkeisiin, palkkoihin, jne. Levottomuuden lisääntyminen ja vastalauseet ovat alkaneet.

Ranskalaiset marssivat kaduilla julkisten palveluiden ja eläkkeidensä vuoksi. Samoin espanjalaiset, jotka uhkaavat hallitusta yleislakolla syyskuussa, jos sosialistisen vähemmistöhallituksen suunnittelemat työelämän uudistukset, kuten väljemmät irtisanomis- ja palkkaussäädökset ja julkisen sektorin palkkojen alennukset, toteutuvat.
Sosialistipääministeri José Luis Zapatero on tuottanut karvaan pettymyksen ammattiyhdistysliikkeelle, sillä  epanjalaiskollegan mukaan hän vastasi työntekijöiden avunpyyntöön, että ”en voi auttaa, olette nyt omillanne”.
Cercasin lääkkeet kriisiin ovat selvät. Ensinnäkin markkinaspekulanteilta on otettava pois valta heiluttaa julkista taloutta. Jäsenmaille on mahdollistettava laina, johon markkinavoimat eivät voi vaikuttaa, ja kaikki tätä toimenpidettä estävät tekijät on poistettava, mm. korkojen on oltava kaikille samansuuruiset. On siis perustettava erityinen Euro bond –systeemi.

Toiseksi hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi on nostettava veroja. Verot tulee kohdentaa erityisesti hiilivapaan yhteiskunnan tukemiseen (esim. fossiiliset polttoaineet). Pääomien liikkeitä on verotettava. Kolmanneksi investointeja on lisättävä ja suunnattava ne vihreään talouteen ja uusiin työpaikkoihin.

Talouden pelisääntöjen uudistaminen kuitenkin takkuaa pahasti. Lupaukset pankkien tiukemmasta valvonnasta eivät toteutuneet kesäkuun maailmanmahtimaiden G20-kokouksessa. Esimerkiksi pankkikriisin aikana suunniteltu pankkivero kaatui jäsenmaiden erimielisyyteen.

Pankkiveron myötä pankit olisivat joutuneet kantamaan nykyistä suuremman vastuun sijoitustoiminnan riskeistä. Pankit ovat vastustaneet veroa kiivaasti sanoen sen hidastavan talouskasvua. Ymmärrettävää sinänsä, sillä pankithan ovat aina voineet luottaa kriisin tullen veronmaksajien anteliaaseen käteen, ja tämä meno näyttää nyt jatkuvan.

Kautta Euroopan, myös Suomessa, ammattiyhdistysliikkeen yhteistyö hallituksen kanssa on vaikeutunut, sillä palkansaajien ääntä ei haluta mukaan särkemään talouskurihypeä. Demokratia on jäämässä markkinoiden jalkoihin, jos kasvua ei saada käynnistettyä reilun pelin säännöin. Levottomuuden kasvaessa kansalaisten keskuudessa ammattiyhdistysliikkeeltä odotetaan vahvempaa politisoitumista ja paluuta takaisin juurille.

Työllisyyspoliittinen asiantuntija Leila Kurki
 

Lähiaikoina eläkkeelle jäävät tai jo eläkkeellä olevat ovat omineet eläkekeskustelun. Kukaan ei kysy nuorempien mielipidettä. Eläkkeellä olevat eivät pysty näkemään kokonaisuutta, vaan suojaavat oman asemansa. Kohta eläkkeelle jäävät pyrkivät niin ikään oman säästöpossunsa suojaamiseen, eivätkä hekään välitä miten tulevien sukupolvien käy.

Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuustaistelu painaa päälle, mutta voittaja on jo selvillä. Kyselyn mukaan 55 % nuorista ei luota koskaan saavansa järkevää eläkettä pakollisesta eläkejärjestelmästä. Luottamusta ei ole lainkaan. Nuoret on jätetty tai he ovat jättäytyneet sivuun odottelemaan tulevaa. Epäuskoisesti he seuraavat mitä kummaa heidän päänsä menoksi suunnitellaan.

Hallitus rakentaa eläkeuudistusta, joka jättää eläkkeellä olevat koskemattomiksi, ottaa pinsetillä lähiaikoina eläkkeelle jääviltä ja repii kauhakuormaajalla tulevilta sukupolvilta. Oli niin tai näin, nuoret saavat kaikissa vaihtoehdoissa oikein kunnolla näpeilleen.
 
Kauhistuttavimmaksi liittojen eläkekeskustelun tekee se, että eläkeläiset ovat ottamassa vallan ammattiliitoissa. Monessa liitossa jäsenet säilyttävät äänioikeutensa eläkkeelle siirtyessään. Kun nuoremmat ikäpolvet eivät liity liittoon, on pelkona eläkeläisten sanelema eläkepolitiikka. Työssä olevat eli aktiivijäsenet jäävät vähemmistöön ja joutuvat toteuttamaan eläkeläisten tahtoa. Pahalta näyttää.

Yllä on referoitu Ranskan suurimman keskusjärjestön CFDT:n johtajan Laurent Bergerin ja järjestön yleiskokouksen 8.6.2010 esille nostamaa eläkekeskustelua. Olkaamme onnellisia, ettei mikään edellä esitetyistä ongelmista koske Suomea.

Kansainvälisten asioiden asiantuntija Juri Aaltonen
 

Aurinkoisina aamuina on hienoa pyöräillä töihin. Pyörä rullaa, maisemat vaihtuvat ja mieli lepää. Aamu ei paljon paremmin voi alkaa. Työmatka ei tunnu oikealta työmatkalta.

Suomessa tehdään päivittäin yli kaksi miljoonaa edestakaista työmatkaa. Neljä viidesosaa kodin ja työpaikan välisistä työmatkoista kuljetaan henkilöautolla. Kevytliikenteen eli kävelyn ja pyöräilyn osuus työmatkoista on vuosi vuodelta vähentynyt. Samalla työmatkoihin käytetään yhä enemmän päivittäistä aikaa. Asunnot ja työpaikat sijaitsevat yhä kauempana toisistaan ja varsinkin pääkaupunkiseudulla kuljetaan töihin yhä kauempaa töihin.

Työmatkoihin käytetty aika on poissa jostain muusta, vapaa-ajasta tai työajasta. Työmatkoihin käytetty aika on pääsääntöisesti hukka-aikaa (ellei yhdistä työmatkaa harrastamiseen, kuten pyöräilyyn). Työmatkan pitäisi olla maksimissaan varttitunti. Aika harvalla se on, sillä keskimäärin työmatkaan käytetään noin puoli tuntia. Ongelmana on tietenkin, etteivät asumis- ja työpaikka ole lähellä toisiaan. Työmatkat lyhenevät vain jos asunnot sijaitsevat lähellä työpaikkoja tai toisinpäin. Jos olisimme palveluihin perustuva talous, työpaikat saattaisivat sijaita asunalueita lähempänä.  Mutta olemme melko harvaan asuttu teollisuusvaltainen maa.

On silti  perin kummallista, että vuodesta 1980 vuoteen 2007 työmatkan keskimääräinen pituus on kaksinkertaistunut yli 13 kilometriin, kun samalla yhä suurempi osa väestöstä asuu kaupungeissa ja palveluiden osuus elinkeinorakenteestamme on lisääntynyt. Tapahtuneen kehityksen perusteella meillä on yhä pidemmät työmatkat tulevaisuudessa. Se ei voi olla kenenkään tavoite tai etu.

Työmatkojen pidentyminen osoittaa kuinka surkeasti varsinkin pääkaupunkiseudun asuntopolitiikassa on epäonnistuttu. Kärsijöiksi joutuvat tavalliset ihmiset ja palkansaajat. Tämän takia asuntopolitiikan pitäisi silti olla yhä tärkeämpi osa ay-liikkeen edunvalvontaa. Meidän pitäisi entistä rohkeammin ajaa sellaisia ratkaisuja, jotka edistäisivät palkansaajien arjen sujumista: asunnon ja työpaikan lähentymistä. Silloin ollaan palkansaajan asialla.
 
Elinkeinopoliittinen asiantuntija Antti Aarnio