Paikallinen sopiminen rantautui Suomeen 1990


Milloin paikallinen sopiminen

Ennen työehtosopimuksia työnantaja ja työntekijä sopivat kaikista työehdoista paikallisesti. Sopiminen hoitui joustavasti kerran vuodessa järjestetyillä pestuumarkkinoilla tai maaseudulta tulleen työnhakijan ilmestyessä hattu kourassa tehtaan konttoriin töitä kysymään.

Työehtosopimusten asetettua vähimmäisehdot on työpaikoilla edelleen sovittu käytännön järjestelyistä sekä muista asioista, joita lait tai työehtosopimukset eivät koske. Ennen kaikkea on sovittu työntekijöiden lakia tai työehtosopimusta paremmista eduista.

Paikallinen sopimisen nimellä työpaikkasopimista alettiin kutsua vasta 90-luvun alussa

Paikallinen sopimisen nimellä työpaikkasopimista alettiin kutsua vasta 90-luvun lamassa. Kiinnostusta herätti mahdollisuus työehtosopimuksilla sovittujen työehtojen huonontamiseen. Erityisesti haettiin keinoja palkkojen alentamiseen. Nyt viennin takkuaminen ja työttömyyslukujen nousu ovat jälleen nostaneet myös paikallisen sopimisen otsikkoihin.

Paikallinen sopiminen ei kuitenkaan pelastanut maatalousvaltaista Suomea katovuosien kurjuudelta. Maaseudun liikaväestö pakeni kaupunkeihin ja jopa 20 prosenttia väestöstä lähti elintasopakolaisiksi, osa heistä aina Ameriikkaan asti. Ei auttanut paikallisuus myöskään 1990-luvun kymmenissä tuhansissa konkursseissa ja niitä seuranneessa lähes puolen miljoonan ihmisen työttömyydessä. Paikallisesti kun ei voida sopia, että myydään entistä enemmän tuotteita tai palveluja, joita kukaan ei halua tai pysty ostamaan.

Jo nyt moni Suomessa työtä tekevä ostaisi, jos olisi varaa. Vuokran tai asuntolainan ja vastikkeen, sähkön, päivähoitomaksujen ja työmatkakulujen jälkeen jopa ns. keskituloiselle STTK:n jäsenliiton jäsenelle jää vain niukka viikkobudjetti. Tarjousbroileria ja -jauhelihaa vuorottelemalla ruokarahat saa riittämään seuraavaan tilipäivään. Alenna siinä sitten palkkaasi, kun omat tai lasten kasvamisen vaatimat vaateostokset jo nyt aiheuttavat huikean budjettivajeen. Eläminen neljän vuodenajan Suomessa on kallista.

Olisiko kuitenkin mahdollista, että syy vaikeuksiin ei olekaan hoitolaitoksissa, toimistoissa, pankeissa ja teollisuudessa töitään tekevissä? Voisiko olla niin, että se mitä meillä tehdään, on liian yksipuolista? Jos ei eletä metsistä niin sitten Nokiasta. Vai olemmeko liian vaatimattomia tai osaamattomia myydäksemme maailmalle sitä mitä monilla ei ole tarjota. Miksi astiankuivauskaappeja tai kylpyhuoneen lattiakaivoja ei löydy edes Keski-Euroopasta? Miksi britin pitää ostaa sauna Saksasta?

Hyvin vähälle huomiolle kilpailukyvyn pelastamisessa on jäänyt yritysten vastuu tuotteidensa kehittämisestä, myynnistä ja markkinoinnista. Edes ilmaiseksi tarjolla olevat henkilöstön kehittämisideat ja kokemus paremmasta tekemisestä eivät päätöksentekoon tahdo kelvata. Henkilöstö kuitenkin päätyy huonojen päätösten maksumiehiksi, paikallisten etujenalennussopimusten kuittaajiksi tai irtisanottavaksi.

Apua uuden oppimiseen ja löytämiseen ei löydy myöskään koulutuslaitosten opeista ja tutkimuksesta, koska niistäkin niistetään. Suuremmissa maastamuuttobuumeissa, 1960-luvulla ja 1990-luvun alussa, lähtijät olivat kouluttamattomia, pääosin nuorehkoja miehiä. Näyttää uhkaavasti siltä, että nyt Suomen ovat jättämässä koulutetut innovatiiviset osaajat, joiden ideoille ei ole tilaa yritysten, eikä opetus- ja tutkimustehtävien säästöpäätöksissä.

Lukemistoa:
Tehy-lehti 5/2016: Hoitajat elävät yli varojensa
Köyhyys – syitä ja seurauksia: https://issuu.com/soste/docs/eapn-kss_nettiin?=6237587/10231008
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1448602047062?jako=335ccabe55e61567ada10cef7427d1d9&ref=fb-share

Heli Ahokas, STTK