Päätyö – eli miten varmistaa työaikasuojelu jos työaikaa ei voi seurata


Työaika

Yhä suurempi osa työstä tehdään nykyisin pään sisällä. Harva osaa lopettaa suunnittelun, ongelman pohtimisen, kesken jäänestä tehtävästä huolestumisen tai loistavan idean kehittelyn työajan päättymistä osoittavalla kellon lyömällä. Aika moni kiiruhtaa päiväkotiin poimimaan lapset, mutta palaa mieltä askarruttavaan työtehtävään iltasadun jälkeen. Työsähköpostikin tulee avattua jo aamukahvilla.

Työaikalaki oli aikanaan vallankumouksellisen uudistus

Työaikalaki oli aikanaan vallankumouksellisen uudistus. Työntekijöiden vaatimukset liialta työnteolta suojelusta kaikuivat vuosikymmeniä kuuroille korville, kunnes vuonna 1917 säädettiin työaikalaki. Sen mukaan työaika sai olla enintään 8 tuntia päivässä ja 47 tuntia viikossa. Viikossa oli oltava, mikäli mahdollista sunnuntaina, vähintään 30 tuntia kestävä yhtäjaksoinen vapaa-aika. Jos viikkolepo annettiin muuna aikana, oli sen lisäksi maksettava sunnuntaityöstä korotettua palkkaa.

Viikkotyöajan ja viikkolevon tuntirajat ovat muuttuneet, mutta työaikalain perusajatus on edelleen sama. Työnteon tavat vain ovat muuttuneet, niin ettei lain tarkoittama suoja enää koske läheskään kaikkia. Näin siitä huolimatta, että myös työturvallisuuslaki edellyttää arvioimaan työaikojen kuormittavuutta muiden kuormitustekijöiden ohella.

Tilastokeskuksen vuonna 2009 tekemässä ajankäyttötutkimuksessa säännöllisenä pidettiin työviikkoa, jonka pituus oli 35–44 tuntia ja työtä tehtiin maanantaista perjantaihin kaikkina päivinä ilman ilta-, yö- tai viikonlopputyötä. Näiden kriteereiden mukaan säännöllistä työaikaa teki 29 prosenttia palkansaajista.

Liiallisen työtuntimäärän rinnalle ongelmaksi ovat nousseet liian vähäiset työtunnit

Liiallisen työtuntimäärän rinnalle ongelmaksi ovat nousseet 0- ja osa-aikatyösopimusten satunnaiset ja liian vähäiset työtunnit. Teknologian mahdollistamissa aikaan ja paikkaan sitoutumattomassa työnteon muodoissa puolestaan työtuntien määrä ei usein seuraa kukaan.

Liiallisen työtuntimäärän rinnalle ongelmaksi ovat nousseet 0- ja osa-aikatyösopimusten satunnaiset ja liian vähäiset työtunnit.

Viime mainituissa ei läheskään aina ole kyse siitä, että työnantaja nimenomaan pyytää tekemään ylityötä – mikä on työaikalain edellytys ylityökorvauksen maksamiselle. Syinä saattavat olla ylimitoitetut tulostavoitteet, mutta myös halu tai tarve osoittaa tehokkuutta taikka yksinkertaisesti innostus omaan työhön.

Moni varmaan muistaa tarinat työnsä ääreen uupuneista nuorista pankkileijonista ja it-nörteistä. Yle uutiset raportoi työstä johtuvista ylirasituskuolemista Japanissa, jonka lainsäädäntö ei tunne työaikarajoituksia tai lepoaikoja. Japanissa tämä virallinen ja yhä yleistyvä kuolinsyy, koskee vastoin aiempia oletuksia yhä useammin myös naisia ja nuoria. Yhtenä syynä tähän on pidetty myös työsuhteiden epätyypillistymistä ja epävarmuutta.

Suomessa toimihenkilöiden ja tietotyön työaikoja on tutkittu vähän. Aiemmin Jyväskylän yliopistossa 2000-luvun alussa ja nyt Työturvallisuuslaitoksen käynnistämässä vuosille 2016–2017 ajoittuvassa tutkimuksessa selvitetään asiantuntijoiden työaikoja. Maan hallituksen ilmoitettua työaikalainsäädännön kokonaisuudistuksen käynnistämisestä, tällaisia tutkimuksia myös todella kaivataan.

Suuria kysymyksiä tulevat olemaan, miten ratkaista vaihteleviin työaikoihin liittyvä epävarmuus ja työaikasuojelu työssä jonka tekemistä ei voi konkreettisesti seurata. Mistä löytyy se nappi, jolla työntekijän ajatukset siirretään vapaalle? Työaikaa koskevien rajoitusten poistamisella uusin työnteon muotoihin liittyvät ongelmat eivät ainakaan vähene, kuten Japanin esimerkki karmealla tavalla todistaa.