Työelämän kehittäminen: Katse tulevaisuuteen vai paluu menneisyyteen?


Työelämän kehittäminen

Suomessa on ollut työehtosopimustoimintaa jo 1800-luvun loppupuolella. Ensimmäiset sopimukset olivat ammattimiesten palkkatariffeja ja ensimmäisen työsopimuslain taustalla oli hyväntahtoisten paremman väen rouvashenkilöiden huoli työväestön sosiaalisista oloista.

Kun työehtosopimuslakia aikoinaan säädettiin, arvioitiin, että alan työnantaja- ja työntekijäjärjestöt tuntevat oman alansa tilanteen parhaiten. He osaavat sopia siitä, mikä on tarpeen ja mahdollista. Vuonna 2015 halutaan palata työelämän sääntelyssä takaisin vanhoihin aikoihin. Nyt kaikkien alojen asiantuntemus asuu maan hallituksessa, joka yksin määrittelee työehdoille paitsi ala- myös ylärajan. Muutosten myötä ammattiliitot voisivat sopia vielä palkoista, mutta muuten poliittinen päättäjä osaisi arvioida työntekijöiden tarpeet paremmin.

Vaikka hallitus aikoo rajoittaa liittojen sopimisoikeutta, se haluaa kuitenkin lisätä paikallista työpaikoilla tapahtuvaa sopimista. Myös tähän löytyy malli historiasta ja pestuumarkkinoilta. Parhaillaan ovat valmistelussa hallituksen esitykset, joilla pidennetään koeaikaa, sallitaan perusteettomat määräaikaiset työsopimukset vuodeksi ja vähennetään työnantajan velvollisuutta tarjota vastikään irtisanotulle työntekijälle uutta työtä työvoimantarpeen muuttuessa. Paikalliseen sopuun päästään epäilemättä, kun työntekijä on huolestunut seuraavan vuoden pestistä ja työnantajan pyrkimyksenä on alentaa kustannuksia.

Hallituksen työlainsäädännön muutossuunnitelmat rikkovat oikeusperiaatteita ja niitä koskevia kansainvälisiä sopimuksia

Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n Philadelphian julistuksesta (1944) lähtien suomalaista työlainsäädäntöä on rakennettu tiettyjen työelämän perusperiaatteiden varaan. Näitä ovat työntekijän suojelu, paremmin sopimisen mahdollistava edullisemmuussääntö, yhdistymisvapaus ja kollektiivinen neuvotteluoikeus. Hallituksen työlainsäädännön muutossuunnitelmat rikkovat kaikkia näitä oikeusperiaatteita ja niitä koskevia kansainvälisiä sopimuksia. Siinä missä kotimainen lainkäyttö perustuu kansallisesti säädettyyn lakiin, kansainvälinen oikeus perustuu valtioiden välisiin sopimuksiin. Valtion syyllistyminen sopimusrikkomukseen on verrattavissa tilanteeseen, jossa yksittäinen kansalainen rikkoo lakia. Kansallisiin ongelmiin tulisi etsiä ja löytää lainmukaisia, kansainvälisiä sopimuksia noudattavia ratkaisuja.