Hallituksen kilpailukykyloikka – vaikea vai peräti mahdoton tehtävä?


Ralf Sund, STTK

Hallitus on laatimassa listaa toimenpiteistä, joilla hallitusohjelmassa asetettu tavoite kilpailukyvyn parantumisesta 5 prosentilla saavutetaan. Tähän tultiin, kun työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen yhteinen hanke yhteiskuntasopimuksen aikaansaamiseksi kariutui.

Tavoitteen voi ymmärtää kahdella eri tavalla. Hallituksen antamassa tehtävänannossa työmarkkinajärjestöille 3.8.2015 lukee, että

1) Hallitus tavoittelee yhteiskuntasopimuksella 5 prosentin kilpailukykyhyppyä ja
2) Hallitusohjelman tavoitteena on kilpailukyvyn parantaminen alentamalla yksikkötyökustannuksia vähintään 5 prosentilla sekä….

Ensimmäinen tavoitekirjaus viittaa suhteelliseen mittariin. Se sisältyy vakiintuneeseen käytäntöön kilpailukyvyn tulkinnasta. Tavoitteena on saavuttaa jonkin Suomen viennin kannalta relevantin alueen kilpailukykyä jollain aikavälillä 5 prosenttiyksikköä.

– Olennaista tässä on havaita, että vertailukohta liikkuu. Jos yksikkötyökustannukset kasvavat tarkasteltavana ajanjaksona esimerkiksi + 7 prosenttiyksikköä, Suomessa vastaava suure voi muuttua + 2 prosenttiyksikköä ja kilpailukyky on parantunut 5 prosenttiyksikköä.

Jälkimmäinen hallituksen kirjaus voi tarkoittaa myös absoluuttista yksikkötyökustannusten muutosta tiettyjen vuosien välillä. Tällöin yksikkötyökustannusten täytyy Suomessa olla 5 prosenttia alhaisemmat vuonna x kuin esimerkiksi vuonna x-2 Suomessa.

Hallituksen tavoitteena kilpailukyvyn tiukempi tulkinta

– Valtionvarainministeri Alexander Stubb tähdensi hallituksen tiedotustilaisuudessa 3.8.2015, että hallituksen tavoitteena on nimenomaan kilpailukyvyn tiukempi tulkinta.
Hallituksen soisi noudattavan omassa harjoituksessaan yhteiselle yhteiskuntasopimukselle asettamiaan ehtoja eli sitä, että

1) 5 prosentin absoluuttinen yksikkötyökustannusten alennus on saavutettava kahdessa – kolmessa vuodessa ja
2) toimenpiteiden vaikutus tulee olla yksikäsitteisesti mitattavissa.
Yksikkötyökustannuksia voidaan alentaa periaatteessa viidellä eri keinolla:

1) Alennetaan palkkoja
2) Lisätään työaikaa ilman pakkakompensaatiota
3) Parannetaan tuottavuutta
4) Lisätään paikallista sopimista ja parannetaan työn teettämisen ja vastaanottamisen edellytyksiä
5) Alennetaan työnantajan maksamia palkan sivukuluja

Kaikilla toimenpiteillä voidaan lähestyä tavoitetta, mutta jos aiemmista kriteereistä pidetään kiinni, lista supistuu hyvin lyhyeksi.

Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa on pääosin 300:n työehtosopimuksen takana. Hallituksen toimin eteneminen on erittäin vaikeaa, käytännössä mahdotonta. Toimenpiteet 3 ja 4 ovat vaikeasti mitattavissa, joten ne poistuvat keinovalikoimasta.
Jäljelle jää vaihtoehto viisi eli työnantajasivukulujen alentaminen. Keskeisiä sivukuluja on kolmenlaisia:

1) työnantajan työeläkemaksu, reilut 20 prosenttia palkasta,
2) työttömyysvakuutusmaksu, noin 3 prosenttia palkasta ja
3) työantajan sairausvakuutusmaksu, noin 2 prosenttia palkasta.

Maksuista päättäminen on viime kädessä lainsäädäntökysymys ja vaikutuksen mittaaminen selkeää ja ongelmatonta.

Periaatteessa on kolme keinoa alentaa palkan sivukuluja:
Alennus voidaan rahoittaa verotuksella. Tällöin tehdään fiskaalinen devalvaatio. Rahoituskeinona on useimmin mainittu arvonlisäveronkorotus. Jos Suomessa olisi Tanskan mallinen alv-järjestelmä, jossa ei ole alennuttuja kantoja ja verokanta on 25 prosenttia, Suomessa verokertymä olisi lähes neljä miljardia nykyistä enemmän. Keino ei ole kansantaloudellisesti välttämättä hyvä: veronkorotukset syövät ostovoimaa ja työllisyyttä.

Toisaalta voitaisiin karsia etuusmenoja niin, että maksuja voitaisiin alentaa rahoituksellisesti kestävästi. Tie on poliittisesti erittäin vaikea ja juuri tehtyä eläkeuudistusta tuskin kukaan haluaa avata.

Kolmas keino on rahoittaa alennuksen tuoma aukko muiden osuuksia kasvattamalla. Valtio tuskin ottaa piikkiinsä yhtään lisää, koska se merkitsisi julkisen velan kasvua. Työnantajien maksuosuuden siirtäminen palkansaajille puolestaan syö ostovoimaa ja tuottaa työttömiä.

Hallitus on erittäin vaikean – ellei mahdottoman – tehtävän edessä. Todennäköistä on, että joudutaan turvautumaan paikalliseen sopimiseen ja muihin työelämää koskevien pelisääntöjen muuttamiseen, mutta silloin on luovuttava mitattavuuden vaatimuksesta ja 5 prosentin kilpailukykyhyppy jää korkeintaan utuiseksi tavoitteeksi – ei konkreettiseksi lähtökohdaksi.

Ralf Sund
STTK:n pääekonomisti