Jos ay-liike keksittäisiin nyt?


Nuoret työelämässä

Jos joku nyt ehdottaisi yleissitovia työehtosopimuksia, järjestäytymisvapautta, kollektiivista neuvotteluoikeutta ja laillista työtaistelua uusina ideoina, pidettäisiin ajatusta todennäköisesti utopistisena ja naivina – etenkin talouspoliittisen eliitin keskuudessa. Sanottaisiin, että tällaiset ”sosialistiset järjestelyt” vääristäisivät työmarkkinoita, nostaisivat tuotantokustannuksia ja murentaisivat tehokkaan liikkeenjohdon toimintaedellytyksiä. Kukaan ei enää uskaltaisi palkata ketään. Hyvästi kilpailukyky ja työpaikat! Myös laillisuuden kanssa voisi tulla ongelmia. Työvoiman uusi järjestäytymismuoto rajoittaisi yksilönvapautta ja rikkoisi työnantajien oikeutta sopia työehdoista vapailla työmarkkinoilla suoraan jokaisen palkollisensa kanssa.

Ajatus olisi itse asiassa niin vallankumouksellinen ja edustuksellisen parlamentaarisen järjestelmän näkökulmasta mahdoton, että sen edistäminen edellyttäisi myös vallankumouksellisia toimia. Palveluiden tuotannon autonomista järjestämistä, lakien rikkomista, lakkoja, suoraa toimintaa, toisinaan ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa – ainakin itsepuolustuksellista.

Toisin sanoen: aivan samantyyppistä luokkataistelua, jonka kautta nyt yleisesti tunnustetut työntekijöiden oikeudet ja hyvinvointivaltio aikoinaan kehittyivät. Toisaalta voi olla, että liike ei ottaisi nykyajassa lainkaan tulta. Palkansaajien enemmistö saattaisi kokea koko ajatuksen kollektiivisesta toiminnasta tasapäistäväksi, rajoittavaksi ja tarpeettomaksi. Vallalla olevan atomistisen ja individualistisen maailmankuvan sisäistäneet oman elämänsä startup-yrittäjät haluavat erottua, eivät sulautua osaksi joukkoa. He uskovat menestyksen riippuvan henkilökohtaisesta suorituksesta, tahdosta ja kyvyistä yhdessä määriteltyjen oikeuksien ja mahdollisuuksien sijaan.

Kun työvoimatoimiston kautta satunnaisia juontokeikkoja tekevä, köyhyysrajan alapuolella vuodesta toiseen kitkuttava Tapiokin näkee itsensä pikemmin tilapäisistä likviditeettihaasteista kärsivänä tulevana miljonäärinä kuin prekaariduunarina, luokkapohjaisen identiteetin ja toiminnan synnyttäminen olisi haastavaa. Tilanteen ongelmallisuutta lisäisi se, että suuri osa työväenliikkeen potentiaalisista jäsenistä on sisäistänyt talouseliitin määrittelemän ajatuskehyksen. Se samaistaa suomalaisten työntekijöiden intressit ”kansallisen” pääoman intressien kanssa muuta maailmaa vastaan ja oikeuttaa työntekijöiden hyvinvoinnin heikentämisen kansallisen hyvinvoinnin turvaamisella.

TYÖVÄENLIIKE EI OLE TARJONNUT VAIHTOEHTOJA

Liioitteluako? Varmasti, mutta ei vailla totuuspohjaa. Kukaan tuskin voi kieltää, etteikö aikamme henkinen ilmapiiri ja taloudelliset valtasuhteet olisi epäsuotuisia työntekijöiden oikeuksien näkökulmasta.

Syitä on monia, mutta osan vastuusta kantaa ammattiyhdistysliike itse. Sosiaalidemokraattisen kompromissin ja tuotannontekijöiden liikkumavapauksien purkamisen jälkeen se on viimeiset parikymmentä vuotta pyrkinyt lähinnä hidastamaan siirtymää vastapuolen määrittämään suuntaan. Kehys on otettu annettuna. Reaktiivisuus on korvannut vision ja aloitteellisuuden. Edes turbokapitalistisen talousjärjestelmän kriisi ei ole pontevoittanut työväenliikettä, koska sillä ei ole ollut tarjota vaihtoehtoja. Markkinalogiikan ulottaminen yhä uusille aloille, talouden finansoituminen, vallan keskittyminen suuryrityksille, lisääntyvä eriarvoisuus, työttömyyden ja turvattomuuden lisääntyminen sekä yhteisesti sovittujen sääntöjen purku on tulkittu luonnonlain kaltaiseksi toimintaympäristön muutokseksi, johon on ollut pakko ”sopeutua”.

Kilpaileva narratiivi olisi voinut korostaa esimerkiksi julkisten palveluiden, aktiivisen tuloerojen tasaamisen ja kokonaiskysynnän varmistamisen merkitystä hyvinvoinnin ja työpaikkojen luonnissa. Siitä olisi seurannut vaatimus ohjata suurempi osa yritysten tuloksesta palkkoihin ja talouden elvyttäminen edullisella lainalla rahoitettujen julkisten investointien avulla. EU-tasolla olisi myös vaadittu keskuspankin mandaatin uudistamista työllisyyttä tukevaksi. Ehkä eri blokkien intressieroja heijastava myönteinen kehys olisi kirkastanut kollektiivisen toiminnan merkitystä myös siinä joukossa, joka nyt jättäytyy liittojen ulkopuolelle.

KANSAINVÄLISYYDESSÄ ON TULEVAISUUS

Samaan aikaan kun pääomasta on tullut globaalia, työväenliike on muuttunut paikoin entistä nationalistisemmaksi. Tämä on nähty myös Suomessa, jossa työmarkkinaosapuolten näkemykset monista poikkikansallisista prosesseista eroavat toisistaan lähinnä semanttisesti. Ajankohtainen esimerkki on EU:n ja Yhdysvaltain välillä neuvoteltava vapaakauppa- ja investointisopimus, jota suomalaiset palkansaajajärjestöt ovat käsitelleet pikemmin epämääräisen ”kansallisen edun” kuin työvoiman ja pääoman suhteen valossa. Siirtolaisuuskeskustelu on toinen hyvä esimerkki. Kuitenkin ay-toiminnalla on tulevaisuutta vain, mikäli se on aidosti kansainvälistä. Poikkikansalliset tuotantosuhteet edellyttävät poikkikansallista työväenliikettä, joka pystyy edistämään työntekijöiden oikeuksia ja asemaa suhteessa työnantajiin globaalisti. Liikkeen on huomioitava myös kasvava epämuodollisten tai prekaarien työsuhteiden kirjo.

Kun työvoimatoimiston kautta satunnaisia juontokeikkoja tekevä, köyhyysrajan alapuolella vuodesta toiseen kitkuttava tapiokin näkee itsensä pikemmin tilapäisistä likviditeettihaasteista kärsivänä tulevana miljonäärinä kuin prekaariduunarina, luokkapohjaisen identiteetin ja toiminnan synnyttäminen olisi haastavaa.

Toki tämän periaatteen toteuttaminen käytännön tasolla tuottaa monia haasteita, joista vähäisimpiä eivät ole paikallisten olosuhteiden ja valtarakenteiden erilaisuus sekä työvoiman heterogeenisyys. Suomi edustaa eräänlaista ääripäätä: ay-liikkeen vakavista kannatus- ja identiteettiongelmista huolimatta valtaosa työntekijöistä on täällä yhä järjestäytyneitä ja yleissitovien työehtosopimusten piirissä. Kolmikantakin toimii jotenkin, ja liittojen työntekijät elävät turvatun keskiluokkaisesti. Toisesta laidasta löytyy Bangladeshin ja Kiinan kaltaisia maita, joissa vapaasta järjestäytymisestä ei voi edes puhua, räikeät työoikeusloukkaukset ovat arkipäivää ja ammattiyhdistystoiminta vaarallista.

Näiden erojen ei pitäisi kuitenkaan hämärtää sitä, että eri maiden työntekijät ovat osallisia samassa poikkikansallisessa tuotantojärjestelmässä – usein myös osa samaa arvoketjua – ja samalla puolen tuloslaskelmaa. Yhteistyön peruselementtien löytämisen ei lopulta pitäisi olla niin vaikeaa. Kansainvälisen työjärjestön ILOn perussopimusten, yleismaailmallisen ihmisoikeuksien sekä sitovien yritysvastuunormien vahvistaminen tarjoaa hyvän lähtökohdan.

Tavallisten työntekijöiden kiinnittyminen poikkikansalliseen ja rakenteellisia muutoksia edellyttävään työoikeuskamppailuun voi lähteä pienistä ja symbolisista teoista. Yksi tuore esimerkki tällaisesta on Tehyn ja JHL:n turkulaisten sairaalatyöntekijöiden toukokuussa 2014 järjestämä protesti, jolla vaadittiin sairaanhoitopiiriä puuttumaan käyttämiensä suojakäsineiden epäeettisiin tuotanto-oloihin Thaimaassa. Vaikka tämän kaltaisilla yksittäisillä mielenilmauksilla ei ole suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta, ovat ne ehdottoman tervetulleita. Jokainen protesti vahvistaa käsitystä työntekijöiden globaalista kohtalonyhteydestä.

Eriarvoisuus ja turvattomuus ovat aikamme huolia

JOS AY-LIIKE KEKSITTÄISIIN NYT, OLISI SEN PERUSTELTAVA OLEMASSAOLONSA

Jos ay-liike keksittäisiin nyt, olisi sen perusteltava olemassaolonsa. Tämä edellyttäisi vastausta samoihin kysymyksiin, joiden edessä olemassaolevat ammattijärjestöt painivat – jotkut tietoisemmin kuin toiset. Kuinka asemoitua suhteessa työnantajiin, jotka yhä useammin edustavat kasvotonta ja liikkuvaa kansainvälistä pääomaa? Kuinka vaikuttaa poikkikansallisen yhteisvastuun puolesta, mutta paikallisen toimintaympäristön puitteissa? Kuinka perustella olemassaolonsa ihmisille, jotka eivät koe kuuluvansa mihinkään luokkaan ja näe järjestäytymiselle syitä?

Jokaisella lienee näihin jokin näkemys. Itse en usko, että ammattijärjestöt – tai työväenliike laajemmin – pystyy tulevaisuudessa olemaan relevantti, laajasti osallistava ja vaikutusvaltainen yhteiskunnallinen voima, ellei se kykene kyseenalaistamaan vallitsevaa markkinafundamentalistista maailmankuvaa ja tarjoamaan sille uskottavaa vaihtoehtoa. Sellaiselle olisi tilausta. Aikamme suuria huolia ovat lisääntyvä eriarvoisuus ja turvattomuus. Työntekijöiden aseman parantaminen lievittäisi molempia.

Niin kauan kun palkansaajat uusintavat vastapuolen logiikkaa ja keskittyvät vahinkojen minimoimiseen annettujen raamien puitteissa, ihmisten on vaikea nähdä järjestäytymisen merkitys. Torjuntavoitot eivät kanna loputtomiin. Eivät myöskään kivat jäsenedut. Suomen nykykontekstissa tilanne on erityisen haastava keskusjärjestöille. Niiden pitäisi yhtäältä pystyä artikuloimaan suppeista ryhmäintresseistä koostuvan heterogeenisen jäsenjoukkonsa kollektiivinen kanta, toisaalta edistää välttämätöntä ekologista rakennemuutosta, joka väistämättä tarkoittaa joidenkin ryhmien aseman heikentymistä ainakin lyhyellä aikavälillä.

Samalla tulisi ylläpitää käsitystä yhtenäisestä työväestä, joka edustaa koherenttia vastavoimaa poikkikansalliselle pääomalle ja sitä edustavalle työnantajaleirille. Oman position määrittäminen suhteessa omistajavetoisiin keskisuuriin ja etenkin pieniin yrityksiin on osittain erillinen sarka. Kansallinen etu -ajattelun, markkinafundamentalistisen maailmantulkinnan, työehtojen, heikentämisen ja kurjistavan talouspolitiikan aika on ohi. Tervetuloa rohkea, ekologiseen rakenneuudistukseen ja globaaliin solidaarisuuteen sitoutunut uusi työväenliike.

Henri Purje

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteilijä ja kielenkääntäjä, joka on työskennellyt mm. toimittajana ja tutkijana. Kirjoitus on julkaistu STTK:n elokuussa 2014 ilmestyneessä pamflettikirjassa Historiallisen turmeltunut nuoriso? Pamflettia voi tilata osoitteesta: sttk@sttk.fi