Tomi Kiilakoski: Osallistumisen uudet muodot


Synnyin ja kasvoin terästehtaan varjossa. Isäni oli tehtaassa töissä ja suurin osa sukulaisistakin. Tehdas toi leipää ja turvaa ja tietysti ison joukon saasteita. Ammattiyhdistysliike huolehti hyvin siitä, että kahta ensimmäisistä piisasi. Jälkimmäisistä ay-liike ei niin piitannut. Liitto oli lähellä arkea. Silloin tällöin joku meni lakkoon. Luottamusmiehistä puhuttiin. Jotenkin touhu sitten muuttui 1990-luvulle tultaessa. Persettä ei painettu penkkiin, vaan neuvotella lupsuteltiin kabineteissa. Tuli tunne, että puhti katosi. Ajatus, että olisin ollut itse mukana toiminnassa, tuntui kaukaiselta ja huvittavaltakin.

1990-luvun lopulla olin itse kesätöissä samassa Rautaruukin tehtaassa. Remontteja riitti ja työolot olivat vaarallisia. Joku taisi loukkaantua hengenvaarallisesti. Tuijottelin pöydällä olevaa ammattiyhdistysliikkeen lappua. Siinä vaadittiin vaarallisten työolosuhteiden korjaamista. Olin työporukan ainoa, joka luki lapun. Minusta se oli pöyristyttävä: työolosuhteet paranevat lisäämällä turvallisuutta, ei saamalla lisää palkkaa, siinä sanottiin.

Kysyin työkavereilta, kuka sen on kirjoittanut. Vastaus tuli puolihuolimattomasti: joku kommunisti. Sen enempää lappu ei työporukkaamme kiinnostanut, eikä tainnut kiinnostaa koko ammattiyhdistysliikekään. Ajat olivat tosiaan muuttuneet. Työntekijät tietysti tajusivat sen. Tai paremminkin elivät tätä muutosta. Mutta tajusiko tai elikö ay-liike?

LUOTAN, MUTTEI KIINNOSTA

Nuorisobarometri on 15–29-vuotiailta nuorilta kerättävä kyselytutkimus. Se antaa yleiskuvan siitä, miten nuoret suhtautuvat asioihin ja minkälaisia kehityskulkuja heidän maailmassaan sekä kulttuureissaan on havaittavissa. Vuoden 2012 tutkimuksessa nuorilta kysyttiin, osallistuvatko he vapaaehtoistoimintaan. 37 prosenttia vastasi osallistuvansa. Määrä oli kasvanut vuodesta 2001, kylläkin lähinnä yli 20-vuotiaiden ryhmässä. He tietysti ovat ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta kiinnostavin joukko.

Suosituin vapaaehtoistoiminnan muoto on lasten ja nuorten kasvatus, toiseksi suosituin liikunta. Näitä harjoittaa vajaa viidennes. Sitten toimintaan osallistuminen alkaa laskea. Kyselyssä ammattiyhdistysliikkeen toimintaan osallistuminen piti perää. Sen toimintaan osallistuu neljä prosenttia. Ajatelkaapa: vähemmän kuin joka kahdeskymmenes. Edellä ovat vaikkapa asuinaluetoiminta, poliittinen toiminta, eläinsuojelu ja maanpuolustus.

Tämä on ay-liikkeelle tylyä luettavaa: sen keinot saada ihmiset toimimaan ovat tämän kyselyn mukaan kaikkein heikoimmalla tolalla. Jollakin tavalla siis ay-liikkeen tarjoamat osallistumisen ja vaikuttamisen muodot eivät kiinnosta nykynuoria. Kattavasta sosiaalisesta liikkeestä ei voi puhua, jos ei ole kykyä saada ihmisten tunteita, käsiä, jalkoja ja sydämiä liikkeelle.

Nuoret eivät siis osallistu ammattiyhdistysliikkeen toimintaan. Tarkoittaako se, ettei toimintaa arvosteta tai sen nähdään olevan jollakin tapaa epäluotettavaa? Suomalaista yhteiskuntaa leimaa luottamus yhteiskunnan toimintaan, vaikka siihen ei haluttaisikaan osallistua. Yhteiskunnallisiin instituutioihin luotetaan ja niiden toiminta koetaan hyväksyttäväksi. Järjestelmä toimii, ehkä jopa niin hyvin, ettei siihen tunneta tarvetta vaikuttaa. Tämä pätee ammattiliittoihinkin.

Haaste on, miten nuorten sinänsä vahva luottamus ay-liikkeeseen käännetään haluksi osallistua – luottamus, tieto tai kiinnostuskaan kun eivät takaa osallistumista.

Kaikkein eniten nuoret luottavat instituutioina poliisiin, oikeuslaitokseen ja puolustusvoimiin. Myös luottamus ammattiyhdistysliikkeeseen on varsin korkealla tasolla. Paljon tai melko paljon siihen kertoo luottavansa kolme neljännestä nuorista. Määrä on pysynyt samalla tasolla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Niiden määrä, jotka eivät luota siihen lainkaan, on pienentynyt. Ay-liikkeen jäljessä luottamuksessa ovat esimerkiksi valtion virkamiehet, kirkko, eduskunta ja suuryritykset. Näyttää siis siltä, että ammattiyhdistysliike mielletään osaksi yhteiskunnassa hyväksyttyä toimintatapaa. Sitä pidetään tärkeänä, mutta sen toimintaan osallistuminen ei juuri kiinnosta.

Näitä tilastoja lukiessani minulle tulee hakematta mieleen tilanne terästehtaalla, jossa liittoon kuuluvat ihmiset lukivat osaston tiedotetta, mutta eivät juuri innostuneet siitä. Luottamus ei tarkoita, että toimintaan haluttaisiin osallistua omakohtaisesti. Näyttääkin siltä, että osallistumiseen innostaminen on nykyajassa hankala toteuttaa ay-liikkeen perinteisin keinoin.

OSALLISTUMISEN YKSILÖLLISYYS

Ammattiyhdistysliikettä voi pitää monella tapaa oppikirjaesimerkkinä siitä, mitä on järjestäytynyt kansalaistoiminta. On liittoja, kokouksia, valittuja johtajia, vaikutusvaltaa. Kansalaisyhteiskuntaa on jopa jossakin määrin alettu samaistaa järjestötoimintaan. Tämä on haitallista ajattelua, koska silloin jää näkemättä se, kuinka paljon kansalaiset osallistuvat ja haluavat vaikuttaa järjestöjen ulkopuolella. Voi väittää, että nuorten järjestökiinnittyneisyydessä on näkyvissä voimakkaita hapertumisia. Osallistumista tapahtuu entistä enemmän yksilönä tai osana vapaamuotoisia ryhmiä kuten vaikkapa roolipeliporukoita, verkkoryhmiä tai skeittaajien ryhmittymiä.

Nuorten osallistumisen tapoja kysyttiin vuoden 2013 Nuorisobarometrissa. Niitä tulkitessa piirtyy selkeästi esiin kiinnostava seikka: vaikka nuoret luottavat yhteiskunnallisiin instituutioihin ja he ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista kysymyksistä, he eivät ole järin innostuneita osallistumaan joukkomuotoisesti yhteisten asioiden hoitoon. Pikemminkin vaikuttaminen on yksilötasolla tapahtuvaa. Sekin on pikemminkin pistemäistä kuin jatkuvaa; vaivatonta ja tempausluonteista, ei niinkään järjestötoimintaan ja muodollisiin rakenteisiin sitoutuvaa.

Oman ilmoituksensa mukaan nuorten yleisimmät vaikuttamismuodot ovat palautteen antaminen jostain palvelusta, äänestäminen, aloitteiden allekirjoittaminen ja ostopäätöksillä vaikuttaminen. Äänestämistä ja palautteen antamista pidetään myös tehokkaana keinona vaikuttaa. Kulutusvalinnat tai aloitteiden allekirjoittamiset eivät nuorten mielissä näyttäydy järin tehokkaina tapoina.

Huomiota kiinnittää jännite tehokkaaksi koettujen vaikuttamistapojen ja niiden vaikuttamistapojen välillä, joihin nuoret osallistuvat. Nuorten eniten käyttämät vaikuttamisen tavat kertovat siitä, että vaikuttaminen on nykynuorilla yksilön toimintaa, ei niinkään edustuksellisen ryhmän, järjestön tai sosiaalisen liikkeen kautta vaikuttamista. Vaikuttaminen on käytännön elämässä äänestämistä itse pikemminkin kuin ehdolle asettumista tai ehdokkaan puolesta toimimista. Se on enemmänkin omilla ostovalinnoilla vaikuttamista kuin osallistumista yhteiseen ostoboikottiin (joka tietysti olisi paljon tehokkaampaa). Toimintaa eivät ohjaa aatteet tai ideologia, eikä toiminta kanavoidu järjestön tai sosiaalisen liikkeen ympärille. Toiminta omaehtoisissa porukoissa jotakin vastaan tai jonkin puolesta on tyypillisempi osallistumisen muoto.

Tehokkaaksi koettu ja halu toimia eivät aina kohtaa. Esimerkiksi järjestötoimintaa nuoret pitävät tehokkaana vaikuttamisen tapana, mutta he eivät ole halukkaita osallistumaan siihen. Kysymys ei siis niinkään ole siitä, etteikö järjestötoiminnalla miellettäisi olevan arvoa. Kyse taitaa olla siitä, miten järjestötoiminta kohdentuisi paremmin nuorten maailmaan, puhuisi heidän kieltään ja kykenisi herättelemään innostusta ja tunteita.

Miten hyvin itse asiassa tiedetään, tunnetaan tai ollaan kiinnostuneita nuorten maailmasta, heidän toiveistaan, peloistaan ja tavoitteistaan?

MITEN INNOSTAA NUORIA

Ajat ovat muuttuneet, niiden mukana nuorten tarpeet ja kulttuurit, työelämästä tietysti puhumattakaan. Vaikka työelämän epävarmuus epäilemättä selittääkin ammattiyhdistysliikkeen muuttuvaa asemaa paljon, kannattaa myös tarkastella ylipäätään sitä, miten nykynuoret mieltävät osallistumisen. Se on yksilöllistä, liikkuvampaa, vähemmän sitoutuvaa. Haaste on, miten sinänsä vahva luottamus käännetään haluksi osallistua – luottamus, tieto tai kiinnostuskaan kun eivät takaa osallistumista.

Itse hahmottelisin asiaa neljästä näkökulmasta.
1. Onko toiminnassa käytetty kieli sellaista, että se vetoaa nuoriin ja innostaa toimimaan?
2. Onko toiminnan sisällössä huomioitu nuorten kohtaama maailma pätkä- ja silpputöineen, epävarmoine tulevaisuuksineen ja vaihtuvine työurineen?
3. Ovatko toiminnan muodot riittävän joustavia vai nojataanko vanhaan?
4. Tulevatko toiminnan hyödyt selkeästi esille? – Näiden taustalla tietysti on vielä kysymys, miten hyvin itse asiassa tiedetään, tunnetaan tai ollaan kiinnostuneita nuorten maailmasta, heidän toiveistaan, peloistaan ja tavoitteistaan?

Lähteet:
Myllyniemi, Sami (2012) Monipolvinen hyvinvointi. Nuorisobarometri 2012.
Myllyniemi, Sami & Kiilakoski, Tomi (2013) Nuor ten yhteiskunnalliset osallistumistavat ja asenteet. Teoksessa Sami Borg (toim.)  Demokratiaindikaattorit 2013.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja nuorisotutkija.

Kirjoitus on julkaistu STTK:n elokuussa 2014 ilmestyneessä pamflettikirjassa Historiallisen turmeltunut nuoriso? Pamflettia voi tilata osoitteesta: sttk@sttk.fi

***

Miksi ammattiliittoja tarvitaan?