Toimiiko Pohjoismainen työmarkkinamalli yhä?
Pohjolan Ammatillinen Yhteisjärjestö järjesti seminaarin työmarkkina- ja vähimmäispalkkamalleista Kööpenhaminassa 16.1.2012. Seminaarissa pohjoismaiset keskusjärjestöt valmistautuivat Euroopan Ammatillisen Yhteisjärjestö EAY:n helmikuussa pidettävään talvikouluun, jossa käydään keskustelua eurooppalaisista työmarkkinamalleista ja erityisesti palkanmuodostuksesta.
Pohjoismaisten järjestöjen keskustelun pohjaksi norjalainen työmarkkinatutkimusinstituutti Fafo oli koonnut tutkimuksen eurooppalaisten työmarkkinamallien tärkeimmistä piirteistä.
Esimerkiksi Iso-Britanniassa lakisääteisen vähimmäispalkan käyttöönotto v. 1999 nosti köyhimpien palkkoja, mutta ei todistettavasti vienyt työpaikkoja, kuten työnantajapuoli ennen käyttöönottoa väitti. Nykyään 5 prosenttia palkansaajista saa vähimmäispalkkaa, joka oli vuonna 2011 6,08 puntaa tunnissa, mikä on 46 prosenttia mediaanipalkasta ja 37 prosenttia keskimääräisestä palkasta. Low Pay Commission, jossa partit ovat edustettuna, määrää vähimmäispalkan vuosittain.
Ranskassa vähimmäispalkkalaki säädettiin jo vuonna 1950 ja suurin piirtein nykymuotoisena se on ollut voimassa vuodesta 1970. Vähimmäispalkka on 9,22 euroa tunnissa vuonna 2012 ja se määräytyy vuosittain suhteessa kuluttajahintaindeksiin ja ostovoiman kasvuun asiantuntijakomission ja parttien konsultoinnin jälkeen. 13 prosenttia palkansaajista saa minimipalkkaa.
Saksan tilanne on monimutkainen. Ay-liike oli alun perin vahva ja työehtosopiminen voimissaan. Vuoden 2005 jälkeen järjestelmä on kuitenkin rapautunut pahasti etenkin vanhan Itä-Saksan alueen osavaltioissa – osavaltiotason yleissitovia sopimuksia ei enää saavuteta. Lisäksi paikallistasolla on mahdollisuus joustoihin työntekijän tappioksi.
Saksan ay-keskusjärjestö DGB, myös sen suurin jäsen eli metalliliitto IG Metall on tullut kehitystä analysoituaan lopputulokseen, että lakisääteinen vähimmäispalkka on ainut tapa vastata monimutkaisiin haasteisiin, joita neuvottelujärjestelmän rapautuminen ja mm. lähetetyt työntekijät asettavat Saksan mallille. Saksan demaripuolue SPD on kannattanut lakisääteistä vähimmäispalkkaa jo pidempään, mutta syksyllä 2011 myös päähallituspuolue, liittokansleri Merkelin CDU otti merkittäviä askelia kohti positiivista kantaa lakisääteisistä vähimmäispalkoista.
EAY:n italialainen liittosihteeri Luca Visentini toi esille, että talouskriisin myötä palkkakehitys on ollut selvästi parempi maissa, joissa on pelkästään työehtosopimukseen perustuva palkanmuodostus kuin maissa, joissa viranomaisilla on mahdollisuus puuttua palkkatasoon vähimmäispalkkalain kautta. Hänen mielestään on erittäin tärkeää, että pohjoismaalaiset järjestöt jaksavat selittää eurooppalaisille kollegoilleen pohjoismaisten mallien perustaa eivätkä haaskaisi energiaa lakisääteisen vähimmäispalkan kritisoimiseen, sillä kukaan ei aja yhtä eurooppalaista mallia vähimmäispalkan määräytymiseen. EAY haluaa kuitenkin tähdätä eurooppalaiseen kolmikantaiseen yhteiskuntasopimukseen, joka tukisi vapaata neuvotteluoikeutta jäsenmaissa.
Fafon tutkija korosti, että pohjoismaisia mallejakin voi kritisoida monelta kantilta – kaikki työntekijät eivät esimerkiksi ole työehtosopimusten piirissä. Esimerkiksi Norjassa vain 72 prosenttia työntekijöistä on työehtosopimusten piirissä ja Tanskassa 82 prosenttia. Suomessa ja Ruotsissa työehtosopimusten kattavuus on noin 90 prosenttia.
On tärkeää kuitenkin huomata, että yhtä yhtenäistä pohjoismaista mallia ei ole, vaikka järjestäytymisaste onkin korkea kaikissa pohjoismaissa – noin 70 prosenttia Suomessa ja Ruotsissa, 67 prosenttia Tanskassa ja 52 prosenttia Norjassa sekä 85 prosenttia Islannissa. Tärkeimpiä jakavia kysymyksiä on työehtosopimusten yleissitovuus – järjestelmä on käytössä laajamittaisesti Suomessa ja Islannissa ja pienessä mittakaavassa Norjassa (mm. rakennusalalla).
Sen sijaan Ruotsissa ja Tanskassa ei ole yleissitovuusjärjestelmää, ja näissä maissa ay-liike vastustaa mallia hyvinkin kiivaasti, koska he ajattelevat lakisääteisesti tuotetun yleissitovuusmallin loukkaavan sopimusautonomiaa ja vievän jäsenten motivaation järjestäytyä. Toisaalta sopimuspohjaisesta järjestelmästä huolimatta järjestäytymisaste on ollut melko voimakkaassa laskussa niin Ruotsissa kuin Tanskassa.
Fafon tutkijoiden mielestä on kuitenkin tärkeää pitää silmät auki myös Pohjolassa: pohjoismaisiakin malleja tulee jatkuvasti parannella, jotta työehtosopimusten kattavuus järjestäytymisaste pysyvät korkeina. Lakisääteiseen vähimmäispalkkamalliin ei silti ole tarve siirtyä, mutta pohtimisen arvoinen kysymys on, kuinka sopimusautonomiaan perustuvaa järjestelmää voisi parantaa niin, että vähintäänkin lähes kaikki työntekijät olisivat sen piirissä nyt ja jatkossa.
Lisätietoja: kv-asiantuntija Marianne Muona