Verohallituksen ohje työnantajan ottaman sairaanhoitovakuutuksen verotuksesta

Verohallinto

Valmisteilla olevan verohallinnon ohjeen (sairaanhoitovakuutuksen verotus) käytäntöön soveltamista helpottaisi se, että käytettävät termit vastaisivat työterveyshuollon kirjallisuudessa ja lainsäädännössä käytettäviä termejä.
　
Työterveyshuollon lakisääteinen, ennaltaehkäisevä osuus määritellään työterveyshuoltolain (1383/2001) 12 §:ssä. Näiden palvelujen täsmällinen käytännön sisältö riippuu työpaikan olosuhteista ja riskitekijöistä. Henkilöasiakkaiden osalta ne yleensä tarkoittavat erisisältöisiä terveystarkastuksia. Täydentävät sairaanhoitopalvelut eivät ole työterveyshuoltolain tarkoittamia lakisääteisiä palveluja lainkaan (esim. s. 3 ohjeluonnoksessa). Termi "pakollinen työterveyshuolto" ei　kuulu virallisesti käytössä　olevaan terminologiaan, vaikka sitä arkipuheessa kuuleekin käytettävän.
　
Työterveyshuollon perustana on työntekijöiden työn tunteminen ja työpaikkaselvitys, jossa työterveyshuollon ammattihenkilöt arvioivat työolosuhteita ja niiden terveellisyyttä ja turvallisuutta. Tämä toiminta perustuu osapuolten (työnantaja - työterveyshuoltoyksikkö) väliseen palvelusopimukseen. Kansaneläkelaitos korvaa osan kustannuksista työnantajalle sairausvakuutuslaissa määriteltyjen kriteerien mukaisesti.　　 Työterveyshuollossa varsinainen asiakas on työorganisaatio ja työyhteisö.　 Henkilöasiakkaille suoritettavat terveystarkastukset ja sairaanhoitopalvelut peilautuvat aina työolosuhteisiin, jotka ovat työterveyshenkilöstön tiedossa.
　
Varsinaista työterveyshuoltoa ei siis ole mahdollista järjestää yksityisellä vakuutuksella. Henkilöasiakas ei voi käyttää valitsemiaan sairaanhoitopalvelujen tuottajia, koska ne eivät tunne henkilöasiakkaan työskentelyolosuhteita. Yksityiseltä vakuutusyhtiöltä hankittu　sairaanhoitovakuutus voi täydentää lakisääteistä ennaltaehkäisevää työterveyshuoltoa ja mahdollista vapaaehtoista työterveyshuollon tekemää sairaanhoitoa, mutta se ei voi olla osa varsinaista työterveyshuoltoa eikä sitä tulisi työterveyshuolloksi nimittää (vrt. esim. ohjeluonnoksen s. 9).

Työterveyshuollon taloudelliset hyödyt työnantajalle on osoitettu useissa tutkimuksissa. Laadukkaat ennaltaehkäisevät palvelut voivat vähentää sairaanhoitokustannuksia, ja　myös sairastavien työkyvyttömyyden kestoa. Sairastumisen tapahduttua hoitoon pääsyn nopeus on usein keskeisen tärkeätä. Sairausajan palkkakustannukset ovat työnantajille huomionarvoinen menoerä. Mikäli työnantaja kustantaa sairastavalle työntekijälleen (joko sairauskuluvakuutuksen tai työterveyshuollon laajan sairaanhoitosopimuksen kautta) hoitotoimenpiteitä, esimerkiksi leikkauksia nopeammin kuin mihin julkinen sektori pystyy, on ensisijainen hyödynsaaja työnantaja jonka sairausajan palkkakustannukset pienentyvät. Tehtävistä riippuen sairastavalla työntekijällä saattaa olla erityistä ammattitaitoa, jonka korvaaminen nopeasti toisella työntekijällä saattaa olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Näin työnantajalle hoidosta syntyvät kustannukset saattavat olla täysin marginaalinen　tekijä verrattuna niihin tuottomenetyksiin, joita työkyvyttömyyden pitkittyminen organisaatiossa aiheuttaa. Joissain tilanteissa julkisen sektorin hoitojonon välttäminen saattaa olla　ensisijaisesti työnantajan intressi eikä niinkään sairausajan palkkaan oikeutetun työntekijän.
　
Ohjeluonnos ei lainkaan käsittele tätä　työnantajan saamaa hyötyä, vaan puhuu useassa kohdin yksipuolisesti ja pelkästään työntekijän saamasta "edusta"　ja jopa "elantokustannuksista".
　
Ohjeluonnos arvioi verovapautta　myönteisemmin sairaanhoitovakuutuksesta rahoitettavien, ja tiukemmin työterveyshuollon laajan sairaanhoitosopimuksen pohjalta rahoitettavien　toimenpiteiden osalta. Tällöin riskinä on, että pitkien sairauslomien kustannuksia pelkäävien työnantajien kiinnostus siirtyy kattavista työterveyshuollon sairaanhoitosopimuksista yksityisten sairauskuluvakuutuksien suuntaan. Tämä olisi täysin vastakkaista sille työlle, jota tällä hetkellä tehdään työurien pidentämiseksi ja työterveyshuoltopalvelujen laadun ja kattavuuden parantamiseksi. Mikäli oma työterveyshuolto ei itse hoida sairastuneita, heille ei kerry työolosuhteiden terveellisyyden parantamisessa tarpeellista tietoa altistumisista ja kuormitustekijöistä.

STTK katsookin, että työurien pidentämisen tavoitteen näkökulmasta ei ole kannatettavaa, että työterveyshuollon vapaaehtoisissa sairaanhoitopalveluissa verovapaus ulottuisi vain edullisempiin toimenpiteisiin, ja　yksityisten sairaanhoitovakuutusten osalta huomattavasti hinnakkaammat toimenpiteet katsottaisiin verovapaiksi.　
　
Ohjeluonnos kiinnittää verovapaan sairaanhoitovakuutuksen arvon korkeimman hallinto-oikeuden esimerkkitapauksessa käsitellyn vakuutuksen hintaan. Ohjeluonnoksessa ei arvioida sitä, onko tämä esimerkkitapaus tyypillinen hinta kyseiselle vakuutukselle, tai millainen hintakehitys tällaisilla vakuutuksilla on ollut tai todennäköisesti tulee jatkossa olemaan.
　
Korkeimman hallinto-oikeuden käsittelemässä esimerkkitapauksessa työnantajan sairaanhoitovakuutuksen piiriin pääsivät vakituiset työntekijät 6 kuukauden jälkeen, ja tämä heijastuu myös ohjeluonnokseen. On kuitenkin syytä huomioida, että työsopimuslain perusteella työntekijöiden asettaminen eriarvoiseen asemaan pelkästään työsuhteen keston tai laadun (vakituinen vs. määräaikainen) perusteella on laitonta.
　
On huomionarvoista myös se, että ohjeluonnoksessa rajattaisiin　eräitä gynekologisia sairauksia verovapaiden palvelujen ulkopuolelle. Tarkempia perusteluja sille, miksi eräitä nimenomaan naistentautien alaan kuuluvia häiriötiloja kohdeltaisiin erilaisin perustein, ei ole kirjattu. Lääkehoitojen osalta on syytä todeta, että　eräät vitamiinien puutostilat voivat aiheuttaa vakaviakin sairastumisia, joten vitamiinihoitoa voidaan käyttää myös sairauden hoitona. Samoin Suomessa mielialalääkkeitä määrätään tutkittuun tietoon pohjautuen sairauksien hoitamiseen, eikä "onnellisuuden lisäämiseksi" (ss.5, 6).　

Lisätietoja: ekonomisti Seppo Nevalainen