Korkeakoulujen aikuiskoulutuksen nykytila ja kehittämiskohteet

Opetusministeriö
Korkeakoulu- ja tiedeyksikkö

Pyydettynä lausuntona Toimihenkilökeskusjärjestö STTK toteaa otsikon aiheesta seuraavaa:

Korkeakoululaitoksen uudistaminen ja rakenteellinen kehittäminen on hyvässä vauhdissa. Lausunnolla oleva työryhmämuistio liittyy paitsi aikuiskoulutuksen uudistamiseen myös korkeakoulujen ja korkeakoulutuksen kehittämiseen. Työikäisen väestön koulutustaso nousee koko ajan, joten työelämässä on määrällisesti ja suhteellisesti yhä enemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita. Aikaisemman opistotutkinnon suorittaneita on työmarkkinoilla yli 400 000. Koulutettujen ryhmien ammattitaito ja osaaminen on ratkaisevaa Suomen menestyksen kannalta.

Korkeakoululaitos on keskeisin uuden tiedon tuottaja Suomessa. Erilainen yhteistyö yritysten ja muiden työyhteisöjen kanssa on tapa siirtää tietoa yliopistosta yhteiskuntaan. Koulutus on toinen pääkeino tiedon ja osaamisen siirtämiseen. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut ovat Suomessa keskittyneet tutkintoon johtavaan koulutukseen, mitä korkeakoulujen rahoitus ja ohjaus ovat tukeneet. Tämä on osin johtanut epätarkoituksenmukaiseen koulutuskäyttäytymiseen, jossa tutkintokoulutusta käytetään täydennyskoulutuksen korvikkeena. On ilmeistä, että Bolognan prosessin mukaisiin tutkintoihin keskittyvät korkeakoulutus ei riitä työelämässä oleviin elinikäisen oppimisen tarpeisiin. Tämän vuoksi on kehitettävä lyhyempi kestoista tutkinnon jälkeistä koulutusta ja opintokokonaisuuksia. Ne ovat keino siirtää tutkimuksella saavutettua uutta tietoa työelämään.

Aikuiskoulutuksen kehittäminen korkeakouluissa on erittäin tärkeää, mutta se edellyttää kaikkien koulutusmuotojen osalta riittäviä voimavaroja. Uudistukset – ja jo olemassa olevat opiskelumuodot, esimerkiksi erillisten opinto-oikeuksien myöntäminen – toteutuvat käytännössä vain sillä edellytyksellä, että riittävä rahoitus ja muut resurssit on turvattu. Korkeakouluilla on oltava kannusteita näihin asioihin tarttumiseen.

Opisto- tai korkeakoulututkinnon suorittaneet käyttävät monipuolisesti hyväkseen julkista ja yksityistä aikuiskoulutustarjontaa. He osallistuvat myös ammatilliseen aikuiskoulutukseen eli näyttötutkintoihin ja niihin valmistavaan koulutukseen. Tämän vaihtoehdon on oltava jatkossakin avoin kaikelle henkilöstölle.

STTK tukee työryhmän esitystä oppisopimustyyppisestä täydennyskoulutuksesta. Olemme työryhmän kanssa samaa mieltä uuden koulutusmuodon erityispiirteistä. Kyse on työ- tai virkasuhteessa työpaikalla tapahtuvasta koulutuksesta, johon liittyy työnantajan ja korkeakoulun välinen sopimus. Viranomaistehtävistä, tietopuolisesta opetuksesta ja laadunvarmistuksesta vastaa korkeakoulu. Täydennyskoulutuksen on oltava tutkinnon jälkeistä ja sen tavoitteena on kehittää opiskelijan ammattitaitoa, osaamista ja/tai pätevyyttä työtehtävissään. Tältä osin oppisopimustyyppinen täydennyskoulutus on verrattavissa oppisopimuksen lisäkoulutukseen.

Oppisopimustyyppinen koulutus muodostuu tietopohjaisesta ja työpaikalla tapahtuvasta oppimisesta kuten ammatillisen koulutuksen oppisopimuskin. Koulutuksen käytännön toteutus edellyttää työpaikalta merkittävää panosta. Työpaikkaohjaajan osaaminen ja ajankäyttö ovat kriittisiä tekijöitä koulutuksen onnistumisen kannalta. Koulutukseen osallistuvan työntekijän toimenkuvan ja työtehtävien on tuettava opintokokonaisuuden tavoitteita. Oppimistehtävien ja työtehtävien on liityttävä toisiin ja työntekijällä on oltava riittävästi aikaa oppimiseen.

Laadunvarmistus sekä tietopuolisen koulutuksen että työpaikalla opitun osalta kuuluu korkeakoululle. Työryhmän esittämä sopimusmenettely ei ole vain hallinnollinen toimenpide vaan osa koulutuksen laadunarviointia. Tältä osin oppisopimustyyppinen koulutus liittyy läheisesti näyttöjen ja osaamisen tunnustamisen kehittämiseen, mikä on tärkeimpiä pedagogisia haasteita korkeakoulutuksessa. Osaamiseen eli oppimistuloksiin perustuva opintokokonaisuuksien ja tutkintojen määrittely on edellytys epävirallisen ja arkioppimisen tunnustamiselle, mikä on välttämätöntä työssä olevien aikuisten koulutustarjonnan henkilökohtaistamisessa. Oppimistulosten avulla voidaan edistää koulutuksen ja työelämän tarpeiden vastaavuutta ja siten kehittää koulutuksen laatua.

Osaamisen tunnustaminen liittyy läheisesti aiemmin ja muualla opitun osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Suomalaiseen korkeakoulutukseen on vuosikymmeniä kuulunut työn ja opiskelun vuorottelu. Opiskeluaikainen työssäkäynti on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta se on määritelty korkeakoulupoliittiseksi ongelmaksi jo 1964. Korkeakoulutus ja pedagogiikka eivät ole tunnistaneet ilmiötä, vaikka tutkimus on osoittanut oppimista tapahtuvan monenlaisissa rinnakkaisissa ympäristöissä. Oppiminen, tiedon lisääminen ja kehittäminen eivät ole korkeakoulujen yksinoikeuksia, joten niiden on opittava ottamaan vastaan myös muualla syntyneet oppimistulokset, kun ne vastaavat opintojen tavoitteita.

Ammatillisessa koulutuksessa on 1990-luvulla kehitetty näyttötutkintojärjestelmä, joka on osaamisen hankkimistavasta riippumaton. Työryhmän esittämät erityispätevyydet tutkinnon jälkeisenä näyttönä vastaavat luonteeltaan erikoisammattitutkintoja tai ammatillisia erikoistumisopintoja. Ajatus osaamisen hankkimisen tavasta riippumattomista opinto- tai osaamiskokonaisuuksista on hyvä, mutta työryhmän esitys ei tältä osin ole viimeistelty.

Koulutusjärjestelmän kehittämisessä on pyrittävä mahdollisimman suureen selkeyteen ja ymmärrettävyyteen. Tämä on huomioitava erityisesti työelämäläheisissä koulutusmuodoissa. Termit ja nimikkeet on harkittava tarkkaan, että ne säilyvät selkeinä ja ymmärrettävinä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Työryhmä on esittänyt tutkinnon jälkeisten osaamiskokonaisuuksien nimeämistä erityispätevyyksiksi. STTK tukee näiden osaamiskokonaisuuksien käyttöönottamista ja keskeisiä, mutta pitää nimeä epäselvänä. Erityispätevyys terminä sekoittuu helposti muodollisiin ammattipätevyyksiin. Erikoistumisopinnot olisit selkeämpi ja parempi nimike. Tuolloin on ammattikorkeakouluissa erotettava toisistaan nykyinen opintojakso ja rahoitustapa.

Tutkinnon jälkeisille osaamis- tai opintokokonaisuuksille on selkeä tarve työelämässä. Niistä muodostuu runko korkeakoulujen tutkinnon jälkeiselle koulutustarjonnalle. Korkeakoulutuksen periaatteiden mukaisesti korkeakoulut vastaavat tarjontansa sisällöstä ja tasosta, joten uusia osaamiskokonaisuuksia ei voitane ottaa näyttötutkintojärjestelmään. Tutkinnon jälkeisten osaamiskokonaisuuksien osalta korkeakoulujen on mielekästä tehdä yhteistyötä.

Korkeakouluilla on oltava riittävät kannustimet tarjota näihin osaamiskokonaisuuksiin valmistavaa koulutusta joko oppisopimustyyppisenä tai nykyisten erikoistumisopintojen muodossa. Samoin korkeakouluja on kannustettava ottamaan vastaan pelkkiä näyttöjä, sikäli kun osaaminen on kertynyt korkeakoulun ulkopuolella.

Työryhmä on pyrkinyt esittämään kokonaiskuvan korkeakoulujen tarjoamasta koulutuksesta ja maksukäytännöistä. Nämä linjaukset selkeyttävät olemassa olevien säädösten tulkintaa ja siten mahdollistavat korkeakoulujen ja työelämän kumppanuuksien syventämistä. Työnantaja voi esimerkiksi hankkia henkilöstölleen koulutusta erillisinä opintokokonaisuuksina. Työryhmällä on tulkintamme mukaan kaksi tärkeää viestiä korkeakouluille:

1. aikuiskoulutusta on lupa toteuttaa yhdessä yritysten ja muiden työpaikkojen kanssa myös liiketaloudellisin perustein, ei vain yhteiskunnan rahoittamana ja
2. aikuiskoulutus eri muotoineen on laajeneva toiminta-alue, jolla korkeakoulut käytännönläheisesti kehittävät työelämää yhdessä yksilöiden, yritysten ja työyhteisöjen kanssa.

Näihin viesteihin STTK yhtyy muistuttaen samalla, että työikäisillä on oltava mahdollisuus kehittää ammattitaitoaan myös henkilökohtaisista lähtökohdista. Kaikki osaamisen tarpeet eivät liity nykyiseen työtehtävään tai työnantajaan. Tämän näkemyksen on ohjattava myös korkeakoulujen aikuiskoulutuksen kehittämistä.

Lisätietoja: koulutuspoliittinen asiantuntija Petri Lempinen