Kuka muistaa kriisien keskellä vielä 1990-luvun? En tarkoita sitä, kun Suomi haki Euroopan unionin jäsenyyttä. Tarkoitan sitä edeltänyttä tilannetta, kun markkinat heiluttivat Suomea mennen tullen tai erityisesti Suomen itsenäistä valuuttaa.
Tuolloin itsenäisyytemme oli todella vaarassa ja olimme lähellä Irlannin ja Portugalin tämän hetkistä kohtaloa. Suomi selvisi määrätietoisella politiikalla ja sillä, että pistettiin kansalliset talkoot pystyyn. Luettiin yhdessä toimintaympäristön muutosta oikein ja rakennettiin polku kasvuun, joka ei todellakaan ollut helppo kulkea.
Eurooppalaisen kriisin keskellä on vaara, että politiikka hukkuu taloudellisen kriisin alle. On selvää, että komission varapuheenjohtajana talousasioista vastaava Olli Rehn keskittyy kriisin hoitoon. Samoin pitää olla niin, että pää- ja valtiovarainministerimme ovat EU:n uusissa ratkaisuissa aktiivisia.
Mutta on muutakin. Kriisin keskellä kannattaa vilkaista maapallon taloudellista karttaa. Vanhat vallan keskittymät Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vaikeuksissa politiikan ja velkakriisien kanssa. Kuitenkin näiden maiden bruttokansantuote on maailmanlaajuisesti huippuluokkaa. On menestyvää teollisuutta, uusia it-firmoja, palvelualojen uusia konsepteja ja ties mitä. On koulutettua työvoimaa ja infrastruktuuri pääosin kunnossa. Talous ei ole heikko, vaan vahva.
Valmiiksi vauraina alueina kasvun saaminen uusien, kehittyvien talouksien vuosivauhtiin ei niin vain onnistu. Kasvustrategiaan pitää panostaa erityisen paljon. Pitää olla kyky uusiutua eli katsoa tulevaisuuteen avoimin mielin. Demokratioissa tämä ei ole helppoa. Vaaditaan kokouksia ja yhteisiä näkemyksiä. Aikaa kuluu.
Suomen pitää nyt keskittyä niihin tekijöihin, joilla kasvua ja tuottavuutta vahvistetaan. Tämä ei onnistu muutoin kuin että maan hallituksella ja työmarkkinajärjestöillä on yhteinen näkemys kasvun lähteistä.
Kasvustrategian lisäksi ongelma on se, että velkaantuminen on ylittänyt järkevät rajat. Siihen pitää saada kestävä muutos.
Velkaantumisen sopivaa tahtia arvioidessa ja perustuslaillisista velkajarruista puhuttaessa on hyvä jälleen palauttaa mieleen 1990-luvun alun Suomi. Valtionvelka revähti muutamassa vuodessa 16 prosentista yli kuuteenkymmeneen prosenttiin. Leikkaukset olivat kovia, mutta hyvinvointivaltion perusta kyettiin säilyttämään. Suomen taloudenpito ei ollut pitkällä aikavälillä löperöä – päin vastoin. Lamaa edeltänyt valtionvelan taso oli hyvin matala.
Vuositasolla ei siis pidä tehdä liian suuria johtopäätöksiä valtiontalouden hyvästä tai huonosta hoidosta, koska alijäämän suuruus riippuu suhdanteista. Lisäksi esimerkiksi koulutukseen ja t&k:hon investoiminen tuottaa vasta tulevaisuudessa. Velkarajoitusta pitää noudattaa, mutta käsien ehdoton sitominen ei ole helppo ratkaisu.
Velkaantumiseen hoito edellyttää pitkän tähtäimen ohjelmaa, jota ei kannata viedä läpi hajottamalla yhteiskunnan perusta. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitaan tulevaisuudessakin nimenomaan kasvun pohjan luojana.
Viisas ei jätä yhden kortin varaan. Pitää silti ensisijaisesti panostaa EU:n kehitykseen ja varmistaa, ettei Suomi jää kellumaan yksin lastuna laineille. Kannattaa muistaa 1990-luvun opetukset siitä, miten markkinat markkaa kohtelivat. Sekin kannattaa muistaa, ettei EU-jäsenyys ja euro ole ollut suomalaiselle teollisuudelle ja palkansaajalle huonoa aikaa. Finanssikriisi käynnisti huonon kehityksen, mutta politiikan toimilla se on muutettavissa.
Globalisaatio on synnyttänyt mahdollisuuksia, mutta myös ongelmia. Tuskin maailman avautumista voi silti peruuttaa. Ihmiset eivät elä enää eristyksissä. Eristäytyminen ja markan palauttaminen tuskin veisivät viennistä riippuvaisen Suomen tulevaisuutta eteenpäin.
Mikko Mäenpään kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 16.12.2011.