Kevään 2010 sopimuskierros Ruotsissa oli historiallinen. Kierroksella tapahtui merkittäviä muutoksia aikaisempaan verrattuna. Toimihenkilöliitot Unionen ja Sveriges ingenjörer solmivat kierroksen ensimmäisen työehtosopimuksen ennen työntekijöiden IF Metal- liittoa, ensimmäistä kertaa. Ruotsin palkankorotusnormin määrittäjänä vuodesta 1997 toiminutta teollisuuden sopimusta (industriavtalet) ei syntynyt. Kaiken lisäksi teollisuuden sopimuksen suurin työnantajaliitto Teknikforetagen veti herneen nenään sopimuskierroksen sotkuista ja päätti lopettaa industriavtal- sopimusten solmimisen.
Ruotsin tapahtumat ovat mielenkiintoisia myös Suomen työmarkkinakeskustelun kannalta. Lähes 15 vuotta palkankorotustason on määrittänyt industrieavtalet, joka on avannut Ruotsin sopimuskierroksen ja jonka sopimaa palkankorotuslinjaa ei ole pääsääntöisesti ylitetty. Kritiikkiä järjestelmää kohtaan on kuitenkin esitetty vuosien varrella. Toimihenkilöt ovat kritisoineet sopimusta siitä, että siinä työntekijäliitto IF Metallilla on ollut liikaa valtaa suhteessa sen kokoon. Palvelualojen työnantaja- ja palkansaajaliitot ovat taas kyseenalaistaneet periaatteen, että yksi ala voi määrittää koko työmarkkinakenttää koskevan palkankorotustason.
Kritiikki on hyvin samansuuntaista mitä olemme Suomessa viime viikoilla kuulleet palkansaajien taholta. Toimihenkilöiden näkökulmasta on käsittämätöntä, että Suomen palkankorotusnormin tason yrittävät asettaa työntekijä- ja työnantajajärjestö ilman toimihenkilöitä, joiden osuus työmarkkinoilla on työntekijöitä suurempi. Hajota ja hallitse-periaatteella ei rakenneta kestäviä ratkaisuja, kuten Ruotsin esimerkki osoittaa.
Ruotsin sopimuskierroksella palkansaajien yhteistyö oli hajallaan kuin haulit sorsassa, kun taas Ruotsin työnantajajärjestö vahti liittojen sopimusten tekoa kuin saalistamassa oleva haukka. Tällä kertaa suomalaisten palkansaajien on pikemmin otettava mallia Ruotsin työnantajista kuin palkansaajista. Muuten meidät perii hukka.
Elinkeinopoliittinen asiantuntija Antti Aarnio