Johtolankoja...

Tahtoa ja yritystä ei puutu kasvun ja työllisyyden edistämisen osalta Euroopan unionin puolelta. Lissabonin strategia oli 2000-luvun alun kunnianhimoinen suunnitelma. Tavoitteena oli tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin talous vuoteen 2010 mennessä. Tätä seurasi Eurooppa 2020 kasvustrategia.

Suomessakin on kunnostauduttu ohjelmatyöllä. Edellisellä vaalikaudella hallitus ja työmarkkinajärjestöt yhdessä tekivät Kestävän talouskasvun ja työllisyyden ohjelmaa. Lisäksi Suomi laati suunnitelman EU:n suuntaan kuinka aikoo toteuttaa Eurooppa 2020 strategian tavoitteita kansallisella tasolla.

Näiden ohjelmien lisäksi lukuisat eri etujärjestöt niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla ovat laatineet omat paperinsa kasvun aikaansaamiseksi. Lisäksi on laadittu useampiakin selvitystöitä kuinka kasvua voidaan vauhdittaa.

Ranskan presidenttivaalien jälkeen virisi keskustelu, että EU:ssa tarvittaisiin uusi kasvuun tähtäävä sopimus. Suomessakin on väläytelty, että on laadittava keskipitkän aikavälin kasvustrategia.

Kaikissa noissa edellä mainituissa jo tehdyissä ja esitetyissä papereissa ydinsanat ovat osaamisen kehittäminen, kilpailukyvyn vahvistaminen, investointien houkuttelevuus ja uudet innovaatiot. Keinolistoja näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on olemassa.

Miksi ihmeessä näitä sopimuksia ja strategioita kasvusta kirjoitetaan kerta toisensa jälkeen uudestaan? Poliittisella puolella kasvukeskustelussa on jumitettu missio-, visio- ja arvotasolle, kun pitäisi olla konkreettinen toimintasuunnitelma jonka toteutumista seurattaisiin.

Lisäksi koordinaatio kansallisten ja EU:n strategioiden väliltä puuttuu. Käytännössä tämän huomaa EU:n rakennerahastokauden ohjelmien toteutuksessa ja suunnittelussa. Tulevalla rakennerahastokaudella tulisikin ottaa tavoitteeksi saattaa Eurooppa2020 kasvustrategian tavoitteet konkreettisiksi toimenpiteiksi jokaisessa jäsenvaltiossa. EU:n kokonaismenoista kolmannes eli noin 336 miljardia käytetään nykyisellä rahoituskaudella (2007-2013) koheesiopolitiikkaan. Nämä varat kohdistaen tukemaan eri alueiden kilpailukykyä ja työllisyyttä kasvustrategian mukaisesti päästäisiin paperille asetuista tavoitteista käytäntöön.

On varmasti kyse myös siitä, ettei talouskasvun vaikutuksia laajemmassa mittakaavassa ole yleisesti hahmotettu. Ei nähdä, että kyse on työpaikkojen synnystä ja valtion sitä kautta saamista tuloista, joilla voimme ylläpitää hyvinvointietuudet ja eläkkeet sekä pysäyttää velkaantumisen. Nähdään vain verohelpotukset ja investointituet yrityksille. Näin ollen kasvuun panostaminen ei saa suurta kansansuosiota taakseen. On helpompi puhua kasvusta kuin tehdä sitä vauhdittavia toimenpiteitä.

Mari Kokko

alue- ja elinkeinopoliittinen asiantuntija

Taloudellinen epävarmuus ja velkaantuminen ovat johtaneet monessa EU-maassa yhteiskunnallisten ongelmien kärjistymiseen. Sitä mukaa kun sosiaaliset ongelmat kasautuvat, euron kriisi jakaa yhä voimakkaammin Euroopan unionin jäsenmaita eri leireihin.

Kaikilla jäsenmailla on kaiketi tavoitteena kasvun aikaansaaminen, velkaantumisen aiheuttaman kriisin hallinta ja tasapainoinen yhteiskunnallinen kehitys. Kriisi heijastuu poliitikkoihin ja panee heidät vaatimaan kasvua, vaikka eväitä sen rahoittamiseen ei tosiasiassa olisi.

Jos kansalaiset ja yritykset ryhtyvät liian varovaiseksi, kova säästökuuri vie pohjaa kasvulta. Kulutus vähenee ja investoinnit jäivät tekemättä.

Politiikka menee pieleen, kun leikkaukset johtavat työttömyyden kautta kriisin syvenemiseen. Oikeudenmukaisuuden puute nakertaa koko yhteiskunnan moraalia. Ihmisten usko parempaan tulevaisuuteen on koetuksella.

Suomessakin on vaikeita yhteiskunnallisia ongelmia. Parjattu konsensus on kuitenkin tuonut yhteiskuntarauhaa tilanteessa, jossa muualla Euroopassa lakkoillaan säästökuureja vastaan ja mielenosoitukset ovat arkipäivää.

Keskusteluyhteys yhteiskunnan eri toimijoiden välillä on monissa Euroopan maissa olematonta. Suomessa työmarkkinoilla onnistuttiin yhteistyössä hallituksen kanssa saamaan syksyllä aikaan yli kahden vuoden työmarkkinaratkaisu ja hiljattain merkittävä työuraratkaisu.

Koko Euroopalle viisautta olisi istua tässä vaikeassa tilanteessa yhteiseen pöytään ja hakea lääkkeitä työttömyyteen ja reittiä vahvempaa kasvua kohti. Kasvun osalta on käynyt samoin kuin euroalueen pelisääntöjen: Lissabonin strategian mukaan EU:sta piti tulla maailman kilpailukykyisin alue ja velkaantumisella oli selvät rajat. Kasvua ja kilpailukykyä tarvitaan kuitenkin kipeästi. Samalla tarvittaisiin rohkea askel sosiaalisen Euroopan rakentamisessa.

Kasvun on oltava tasapainossa työllisyyden ja oikeudenmukaisen työelämän kanssa. Muuten ihmiset menettävät uskon Euroopan tarinaan.

Eurooppalaista viisautta odoteltaessa työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen kannattaisi Suomessa seuraavaksi paneutua vaikkapa teollisuuden kasvuedellytysten turvaamiseen. Se on paras keino työllisyyden turvaamiseksi ja hyvinvoinnin rahoittamiseksi. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen aloite valmistella Suomelle kolmikannassa kasvustrategia on hyvä idea. Politiikassa ei saa keskittyä vain kiistelyyn kakun jakamisesta. Kakun kasvattaminen on ykkösasia.

 Mikko Mäenpää STTK:n puheenjohtaja

Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö Eurofoundin huhtikuun uutiskirjeessä oli mielenkiintoinen juttu työpaikkojen menetyksistä ja uusien syntymisestä. Rakennemuutos on koko ajan käynnissä oleva ilmiö koko Euroopassa, josta suomalaisia esimerkkejä ovat vaikkapa Kemijärven sellutehtaan lakkauttaminen tai Salon kännykkätehtaan henkilöstömäärän vähentäminen.

Nokia ilmoitti syyskuussa 2011 lakkauttavansa vain muutaman vuoden pystyssä olleen tehtaansa Jucun kaupungissa Romaniassa ja siirtävänsä tuotantoa Aasiaan. Samalla hävisi 2 200 työpaikkaa. Nyt Romaniasta kuuluu hyviä uutisia. Saksalainen elektroniikkayhtiö Bosch on aloittamassa tuotantoa Jucun tehdasalueelle ja aikoo luoda Jucuun jopa 3 000 työpaikkaa vuoteen 2020 mennessä. Myös italialainen elektroniikkavalmistaja De Longhi aikoo luoda alueelle jopa 1 000 uutta työpaikkaa.

Yritykset eivät kuitenkaan tule Jucuun ilman julkista tukea. Romanialaiset auttavat yrityksiä miljoonilla euroilla, auttaen erilaisissa infrastruktuuri-investoinneissa. Ja kun rakennemuutospyörä taas kerran vuosien päästä pyörähtää, romanialaiset joutuvat miettimään uusien valtiontukien myöntämistä uusille yrityksille.

Euroopan unionissa yrityksille myönnetyt valtiontuet ovat lähtökohtaisesti kiellettyjä, teoriassa markkinataloudessa kaikkien toimijoiden pitäisi toimia yhteismarkkinoilla yhteisin pelisäännöin ja –eduin. Käytännössä merkittävää osaa yritysten toiminnoista, erityisesti investoinneissa, voidaan tukea. Valtiot ja alueet kilpailevat investoinneista ja houkuttelevat yrityksiä investoimaan alueilleen mahdollisimman laajojen valtiontukien avulla.

Viime eduskuntavaalien alla Suomessa käytin keskustelua yritystuista. Lähes kaikki puolueet olivat valmiita karsimaan yritystukia. Nyt suomalaiset rakennemuutospaikkakunnat kaipaavat kipeästi uusia investointeja. Ollaan sentään rehellisiä, ilman jonkinlaista julkista tukea yritykset eivät investoi Suomeen.

Tuottavuuden kasvu on taloudellisen hyvinvoinnin ja työllisyyden turvaamisen keskeisin lähde. Tuottavuutta ei kuitenkaan pidä hakea kepulikonstein. Irtisanomiset ovat lyhytnäköisiä keinoja tulosten parantelussa kuten myös tuottavuuden hakeminen työntekijöiden selkänahasta. Pitemmällä tähtäimellä ne koituvat työpaikkojen tuhoksi. Epävarmuus työpaikoilla lisääntyy ja kasvaneen työkuorman myötä myös jaksamisongelmat pahenevat.

Tuottavuuden kehittämisen tulee perustua siihen, että tehdään oikeita asioita oikein, oikealla porukalla, osallistavasti ja kaikkien osaamista oikein hyödyntämällä. Oikeaan suuntaan hitaastikin kiiruhtamalla päästään parempaan lopputulokseen kuin poukkoilemalla sinne tänne. Tärkeintä ei ole työliikkeiden tekeminen, vaan asetettujen tavoitteiden saavuttaminen.

Kyse ei ole rakettitieteestä. Usein ratkaisut ovat lähempänä kuin luullaankaan. Pienillä askelilla, jatkuvan parantamisen keinoin saadaan paljon aikaiseksi. Asiat voidaan aina tehdä paremmin ja aina jää kuitenkin vielä myös parantamisen varaa.

Työyhteisöillä tulee olla aikaa arjessa paneutua töidensä kehittämiseen, ei vain tehdä laskutettavaa työtä. Johto, esimiehet, työntekijät ja heidän edustajansa yhdessä luovat työyhteisöön luottamuksellisen ja palkitsevan yhteistoimintakulttuurin. Luottamus mahdollistaa riskin ottamisen. Palkitseminen puolestaan sitouttaa ja motivoi osallistumaan yhteisiin talkoisiin.

Jos tuottavuuden ja tuloksellisuuden kehittäminen tehdään oikein, ei se ole kirosana. Kehittämisessä on win-win-asetelma. Työpaikat säilyvät ja työpaikoilla on kaikkien hyvä olla. Häviä ei siis ole, on vain voittajia!

Erkki Auvinen on STTK:n työympäristöasiantuntija
 

Reino Helismaa rilluttelee laulussaan asuntopula Helsingissä, että ”o n Helsingis yks huono puol, täällä asunnoista on kova huol, ei kulkuripoika täällä paikkaa saa, missä voisi hän uinahtaa” . Laulu on vuodelta 1963, mutta mikään ei ole muuttunut. Asunnoista on pääkaupunkiseudulla kova pula minkä seurauksena asuminen on täällä kalliimpaa kuin muualla Suomessa. Vaikka kortteeri luultavasti löytyykin, moni palkansaaja tuskailee korkeiden asumiskustannusten kanssa.

Muuttovoittoisella alueella asuntotuotanto ei ole riittävää tarpeeseen nähden. Pulaa on niin vuokra-asunnoista kuin omistusasunnoistakin. Syitä on monia ja niitä on selvitetty lukemattomissa selvityksissä. Tonteista on pulaa tai ne ovat väärissä käsissä. Asukkaat eivät halua tiivistää asuinalueitansa täydennysrakentamisella.

Meidän kuntalaisten hallinnoimat kunnatkin toimivat tehottomasti. Rakennuslehti vertaili viime syksynä (1.9.2011) Oulun, Jyväskylän ja Espoon uusien ja käytettyjen asuntojen hintakehitystä vuodesta 2002 alkaen. Selvityksen mukaan kaupunkien harjoittama maapolitiikka näyttää vaikuttavan merkittävästi asuntohintoihin. Tonttikustannusten suoran hintavaikutuksen lisäksi edullinen ja runsas tonttitarjonta pudottaa hintoja lisääntyneen kilpailun kautta. Esimerkiksi Oulussa markkinoilla rakentaa yli 30 rakennusliikettä. Oulussa kaupunki hankkii raakamaan, kaavoitta sen ja luovuttaa valtaosin vuokratontteja. Espoo taas kaavoittaa yksityistä maata ja käyttää maankäyttösopimuksia, joilla se leikkaa arvonnousua nyrkkisääntönä 40 prosenttia. Jyväskylän kaupunki kaavoittaa vain omaa maataan, rakennusliikkeille tontit pääsääntöisesti myydään. Uuden rivitaloasunnot olivat kallistuneet Espoossa yhdeksässä vuodessa 71 prosenttia, Jyväskylässä 48 prosenttia ja Oulussa 31 prosenttia. Kerrostalojen kohdalla nousu oli Jyväskylässä 48 prosenttia, Oulussa 74 ja Espoossa 86 prosenttia.

Kohtuuhintaisen asumisen takaaminen on kiinni erityisesti kuntien toiminnasta. Kunnat toteuttavat omalla alueellaan asuntopolitiikkaa, jonka onnistumisen merkitystä palkansaajien hyvinvointiin ei pidä väheksyä. Toivottavasti syksyn kunnallisvaaleissa puhutaan myös asumisesta.

Antti Aarnio

Elinkeinopoliittinen asiantuntija

Eva Neklyaeva kertoi tämänhetkisiä kuulumisia kotimaastaan Valko-Venäjältä SAK:n, STTK:n ja Akavan yhteisessä tilaisuudessa. Eva muutti Suomeen 12 vuotta sitten. Pienen pojan äiti halusi turvallisemman elämän.

Evan isä, runoilija-poliitikko Vladimir Neklyaev oli presidenttiehdokkaana vuoden 2010 vaaleissa. Äänestystä seuranneissa mielenosoituksissa hänet pahoinpideltiin henkihieveriin ja jätettiin ilman hoitoa. Sen seurauksena sai Neklyaev elinikäisen selkävamman. Evan isän lisäksi pidätettiin kuusi muuta presidenttiehdokasta. Tällä toimella pääsi Valko-Venäjä Guinnessin ennätysten kirjaan.

Ennen presidentinvaaleja oli Valko-Venäjällä herännyt toivo muutoksesta parempaan. Ennenkuulumatonta oli, että presidenttiehdokkaat pääsivät televisioon esittelemään linjauksiaan. Optimismi murskautui vaalien tulokseen – Lukashenkalle 80 % äänistä – ja sen johdosta seuranneisiin mielenosoituksiin.

Tällä hetkellä on kansa Evan mukaan väsynyttä ja kyllästynyttä. Diktatuuria on kestänyt vuodesta 1994 lähtien eikä mikään muutu. Aina välillä naruja löysätään, mutta sitten taas kiristetään. Yhtä kaikki, narut ovat tiukasti istuvan presidentin käsissä. Poliittinen oppositio on heikko. Ihmiset kyllä haluavat muutosta mutta kaduille lähteminen on iso uhraus. Vaalien jälkeisissä mielenosoituksissa noin tuhat henkeä pidätettiin ja satoja pahoinpideltiin.

Evan isä sai kahden vuoden vankilatuomion. Sitä ei ole vielä laitettu voimaan ja voi olla, että jos Vladimir Neklyaev luopuu poliittisesta toiminnasta, sitä ei toteuteta lainkaan. Vahtimiskoneisto on toiminnassa: valikoimassa ovat matkustuskielto, kotiintuloajat, seuranta ja uhkailu. Kun Neklyaev siirtyi vankilasta kotiarestiin, vahti kaksi KGB:n miestä häntä kotonaan 24 tuntia vuorokaudessa. Kaksihenkinen perhe joutui jakamaan pienessä kaksiossa arkensa kahden vartijan kanssa viiden kuukauden ajan.

Valko-Venäjä kärsii depressiosta. Talous on kriisissä. Uudistuksia pitäisi tehdä, mutta se haittaisi Lukashenkan valta-asemaa. EU on pyrkinyt vaikuttamaan Valko-Venäjään sekä piiskalla ja porkkanoilla. Tänä keväänä kutsuivat EU-maat suurlähettiläänsä pois Valko-Venäjältä ja asettivat maalle uusia pakotteita eväten mm. viisumioikeuksia. Valko-Venäjä on riippuvainen Venäjästä. Se saa sieltä edelleen halvalla öljyä ja kaasua, vaikka hintoja on viime vuosina nostettu. Maat ovat valtioliitossa keskenään. Nähtäväksi jää miten tarina kehittyy. Jääkö Valko-Venäjälle muuta mahdollisuutta kuin ruveta Venäjän provinssiksi?

Entä miten menee Valko-Venäjän ay-liikkeellä? Maassa on noin 9,5 miljoonaa asukasta ja kuusi miljoonaa työntekijää. Lukashenkan talutusnuorassa olevaan ay-liikkeeseen kuuluu noin 4-5 miljoonaa jäsentä ja riippumattomaan BKDP:hen noin 10 000 jäsentä. Tehokas tapa vaikuttaa liiton valitsemiseen ovat määräaikaiset työsopimukset. Noin 90 % työntekijöistä solmii korkeintaan vuoden pituisen työsopimuksen. Keskipalkka maassa on noin 227 euroa ja minimipalkka 95 euroa/kk. Monet käyvät Moskovassa tienaamassa lisätuloja.

Kansainvälinen ay-liike, mm. globaalikattojärjestö ITUC ja Itämeriverkosto BASTUN tukevat BKDP:tä sen kamppailussa demokratian ja ay-oikeuksien puolesta. BKDP:n puheenjohtaja Yarushuk on todennut moneen kertaan, että ilman ulkopuolista tukea ei vapaata ay-liikettä Valko-Venjällä enää olisi olemassa.

Pirkko Nikula on STTK:n kansainvälisten asioiden asiantuntija.

Eva Neklajeva kertoi Valko-Venäjän poliittisesta tilanteesta 23.4.2012 palkansaajakeskusjärjestöjen järjestämässä tilaisuudessa.

 Viime syksynä neuvoteltiin Suomessa työmarkkinaratkaisua kriittisissä tunnelmissa. Maailmantalouden kasvu antoi odottaa itseään. Euroopan unionin kriisi tuntui vain syvenevän. Suomessa uusi hallitus aloitti taivaltaan, eikä sujunut aina niin kuin Strömsössä!

Raamisopimus toi tullessaan kiitoksia. Työrauha turvattiin yli kahdeksi vuodeksi ja työelämää uudistettiin pitkästä aikaa. Palkankorotukset pyrittiin mitoittamaan oikein. Monet kiittivät hyvästä sopimuksesta.

Kuinkas sitten kävikään? Jo vuodenvaihteen tienoilla sopimusta kritisoitiin yleisesti. Malli oli väärä ja korotukset ylimitoitettuja. Lisäksi koulutuspäiviin liittyvä ratkaisu oli mahdoton.

 ***

Ennen pääsiäistä työmarkkinajärjestöt tekivät, mitä maan hallitus oli pyytänyt. Työuria pidentävät työeläke- ja työelämäratkaisut saatiin kasaan, vaikka viimeiseen saakka monet epäilivät. Kiitoksia tuli poliittiselta päättäjältä ja medialtakin.

Jo pääsiäisenä kaikki muuttui. Ratkaisu ei ollutkaan odotettu ja vaikutukset työurien pidentämiseen kiistettiin. Ex-pääministeri Matti Vanhanen kiirehti jo esittämään, että työeläkeasiat siirretään maan hallitukselle, kun tuloksia ei tule.

Samaan aikaan muualla Euroopassa: mielenosoituksia kadulla, yhteiskunnallinen vastakkainasettelu lisääntyy, palveluja leikataan rajusti ja työttömyys kasvaa.

*** 

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on toki ongelmien edessä. Palvelujen turvaaminen edellyttää työllisyysasteen nostamista, pidempiä työuria, investointeja Suomeen. Globaali markkinatalous, jonka toimintaan tuntuu olevan mahdotonta saada kansainvälisiä sääntöjä, haastaa kansallisen hyvinvointimallin. Vastauksena tulisi olla kansanvälinen uusi yhteiskuntamalli, joka ottaa kilpailukyvyn ja rahan etujen lisäksi huomioon myös ihmisen.

Kuulostaako vanhalta hapatukselta? Kyllä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on aina perustunut markkinataloudelle, täystyöllisyyden tavoitteelle, tuottavuudelle ja kilpailukyvylle. Nyt nämä tekijät pitää vain löytää uudelleen.  Tämän ei tarvitse eikä pidä tarkoittaa sitä, että markkinoiden alttarille asetetaan kaikki.

Suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla on pari salaisuutta. Yksi on se, että kaikille suomalaisille turvataan koulutuksen ja julkisten palvelujen kautta mahdollisuus rakentaa tasavertaiselta pohjalta oma menestystarinansa. Tätä mahdollisuutta voi tarkistaa, mutta ei pidä hylätä.

Toinen salaisuus on se, että politiikalla ja hyvinvointipalveluilla sekä yhteiskunnan toiminnoilla muutoinkin on laaja hyväksyttävyys. Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu on kasvanut, tuloerot lisääntyneet, johtajien palkat eriytyneet tavallisen kansan palkoista. Tämä kannattaa ottaa huomioon yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Kilpailukyky on tärkeä, mutta vielä tärkeämpiä ovat ihmiset.

Mikko Mäenpää

STTK:n puheenjohtaja

Kirjoitus ilmestyi aikaisemmin MTV3:n verkkosivuilla.

Puheenjohtajakaksikko Mari Kiviniemen ja Stefan Wallinin luopumisen syitä on luonnollisesti ruodittu paljon niin mediassa, kahvipöydissä kuin politiikan kerhoissa. Wallinin on arveltu kompastuneen Dragsvikin kynnyksiin ja vetäneen johtopäätökset ennen kuin kukaan muu sen tekee. Kiviniemen luopumista on hämmästelty enemmän ja yleiseksi arvioksi on muodostunut se, että tukea ei kentältä tullut riittävästi.

Tuskinpa lähtemispäätöksen takana on yksi yksittäinen syy. Kaikki on vaa'assa silloin kun näin järeitä päätöksiä tehdään. Poliitikolla ei voisi olla tärkeämpää tavoitetta kuin johtaa puoluettaan, monella se kruunataan ministerisalkulla ja joillakin jopa pääministeriydellä. Kevein kengin niistä hommista ei luovuta.

Politiikka on kovaa peliä. Enkä tarkoita pelillä mitään negatiivista vaan sitä, että politiikassa ei pehmo pärjää. Lisäksi pitää hallita hirvittävä määrä asioita, oltava mediaseksikäs, kielitaitoinen, jaksettava kiertää kenttää kun muut vielä kääntävät viikonloppuaamuisin kylkeä ja oltava aina ajan tasalla.

Kuinka moni meistä sietäisi semmoista? Poliitikon on pakko.

Niinpä en henkilökohtaisesti lainkaan ihmettele, miksi nelikymppiset jo kaikissa liemissä keitetyt ihmiset vetävät johtopäätöksiä. Molemmat ovat saaneet sen, mitä ovat tavoitelleet. Molemmat myös tietävät hunajan ja onnen hinnan.

En lainkaan hämmästyisi, jos kummallakin on hihassa suunnitelma B. Olisiko se nyt niin kummallista, että tuolla kokemuksella voisi tehdä jotain aivan muuta kuin politiikkaa?
Jotain muuta kuin olla päivästä toiseen median syynissä, antaa lausuntoja sinne sun tänne, vastata inhimillisesti katsoen mahdottomista asiakokonaisuuksista, kiertää suurta Suomea ja niin edelleen.

Ehkäpä he miettivät, että sittenkin voisi olla mustan auton takapenkin ja kolmen kännykän loukun sijaan miellyttävämpi olla joskus iltoja kotona, seurustella perheensä ja ystäviensä kanssa - jos heitä vielä on -, aloittaa uusi harrastus ja viettää pitkä kesäloma miettimättä, miten monessa kesätapahtumassa on äänien toivossa näyttäydyttävä.

Marja-Liisa Rajakangas on STTK:n viestintäjohtaja. Kirjoitus on julkaistu STTK-lehdessä 3/2012.

Ajatteletko, että Suomen laissa tai Euroopan unionin säädöspuolella on aukkoja tai typeryksiä, jotka pitäisi muuttaa. Päättäjät eivät vain tunnu ottavan asiaa vakavasti ja asia jää hoitamatta.

Tämän kevään myötä asia muuttui. Maaliskuun alusta alkaen Suomessa on ollut mahdollisuus osallistua lainsäädäntötyöhön kansalaisaloitteen myötä. Sama mahdollisuus tuli käyttöön myös Euroopan unionin puolella huhtikuun alusta.

Nyt on mahdollisuus muuttaa oma idea lakialoitteeksi. Suomessa se vaatii 50 000 allekirjoitusta aloitteesi puolesta, jotta se menee eduskunnan käsittelyyn. Nimet on kerättävä puolen vuoden aikana.

EU:n puolella aloitteella on oltava vähintään miljoona allekirjoittajaa, jotka tulevat vähintään seitsemästä eri EU-maasta. Mikäli Suomi on yksi näistä maista, niin allekirjoitukseen tarvittaisiin vähintään 9 750 henkilön allekirjoitus.

Tarvittava määrä allekirjoituksia ei ole helposti kerättävissä. Jo tutuksi tulleet nettiadressit jonkun asian puolesta tai vastaan keräävät vaihtelevasti tukijoita, mutta niitä allekirjoittaakseen ei ole tarvinnut erikseen kirjautua mihinkään palveluun. Aiheetkin liittyvät usein jonkin julkisuuden henkilön arviointiin tai tietyn tuotteen ostoboikottiin.

Aloitteiden taakse tarvitaan järjestäytynyt aktiivien joukko, jotta keräys onnistuisi. Riskinä ovat huonosti valmistellut ja toteuttamiskelvottomat aloitteet, jotka eivät kuulu esimerkiksi laisinkaan eduskunnan toimivaltaan.

Euroopan unionin puolella on selkeät ohjeet aloitteen tekemiseksi ja sähköisiä työkaluja keräämisen helpottamiseksi. Suomessa vielä odotetaan oikeusministeriön sivustoa aiheesta. Ne on luvattu loppuvuodeksi.

Innokas vapaaehtoisporukka ei kuitenkaan halunnut hukata aikaa ja ottaa vuoden loppuun. He ovat rakentaneet maksuttoman nettipalvelun www.avoinministerio.fi , jonka kautta aloiteideaa voi lähteä viemään eteenpäin.

Tulevaisuus näyttää, että millaiseksi kansalaisaloitekäytäntö muotoutuu ja onko siitä esimerkiksi järjestökentän työvälineeksi. Kaikkien etu on, että kansalaisaloitteesta tulee keino, jolla oikeasti voidaan vaikuttaa lainsäädäntöön niin Suomessa kuin EU:ssa.

Mari Kokko

Alue- ja elinkeinopoliittinen asiantuntija

2010-luvulla ammattiyhdistysten jäsenmäärät ovat paineen alla suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Korvaajiksi nousevat sukupolvet ovat kooltaan pienempiä ja tälle ryhmälle järjestäytyminen ei ole alkuunkaan itsestään selvää. Yleinen työttömyyskassa eli ns. Loimaan kassa toisaalta kasvattaa jatkuvasti jäsenmääräänsä, välillä jopa arveluttavin myyntiargumentein.

Miltä näyttää suomalainen ammattiyhdistysliike vuonna 2050? Onko se kutistunut ”Amerikan malliin” kituvaksi marginaaliksi, jonka työllä ja hiellä saavutetut työntekijöiden edut ja oikeudet on paiskattu romukoppaan vai elääkö se uutta kukoistuskauttaan edelleen työelämäkenttää uudistaen ja positiivisesti kehittäen?

Paljon riippuu siitä, tavoittaako ammattiyhdistysliike Y-sukupolven nuoret aikuiset.

Mielestäni ammattiyhdistysliikkeellä on kolme haastetta, jotka ratkaistessaan sen on mahdollista torjua uhkaava rappeutuminen ja jopa nostaa sen asema yhteiskunnassa takaisin sille tasolle, mihin se historiallisesti kuuluu.

Hyvinvointiyhteiskunnan ja saavutettujen etujen arkipäiväistyminen

Vuosikymmenten takaisilla saavutuksilla on turha paukutella henkseleitä. Nykynuorille käsitteet 60- ja 70-lukujen suurista saavutuksista (työeläkelakien säätäminen, työttömyyskassalain uudistaminen jne.) ovat triviaaleja. Meille ne ovat aina olemassa olleita etuja. Vaikka voitot ovat todellisia, niin on myös niiden tuoman hyödyn arkipäiväistyminen.

Ammattiyhdistysliikkeen pitää vakavasti miettiä omaa brändiään – mitä moderni ay-liike tarkoittaa ja miten se ”myydään” Y-sukupolvelle uskottavasti?

Vanhentuneen retoriikan käyttäminen vieraannuttaa nuoret

Y-sukupolveen ei pure samanlainen viesti kuin edeltäviin sukupolviin. Herrapelko, vastakkainasettelu ja työväenluokka ovat monille meistä varsin vieraita käsitteitä ja vaikka käsitteet olisivatkin tuttuja, niin ajatuksen tasolla emme niitä tunnista.

Meille tuttuja käsitteitä ovat individualistinen suhtautuminen yhteiskuntaan (korostuneesti!) ja yhteiskunnan pirstoutuminen – koko sukupolven sitovaa yhteistä tekijää (sota, rauha, kommunismi jne.) ei löydy.

Syyt liittyä ammattiliittoon kumpuavat muualta kuin pelosta ja solidaarisuudesta.

FYI: Z-sukupolveen (2000-luvulla syntyneet) tuskin tulee puremaan sama retoriikka kuin meihin. Jos meidän kannaltamme peli onkin jo pelattu, niin tuore sukupolvi nousee kohta työssäkäynti-ikään.

Vastakkainasettelu sukupolvien välillä

Ay-liikkeen tehtävä on valvoa ja ajaa koko työväestön etuja – myös nuorten ja opiskelijoiden, jotka käyvät töissä. Valitettavasti tällä hetkellä kentälle välittyy kuva, jossa esimerkiksi eläkekysymyksissä ay-liikkeen ääntä käyttävät suuret ikäluokat ja prioriteetti on varmistaa heidän siirtymänsä eläkkeelle riippumatta siitä hinnasta, jonka meidän sukupolvemme tulee maksamaan.

Nuoret näkevät tämän falskina ja yritykset puhua koko työväestön suulla… no sanotaanko vaikka ”vahvasti liioiteltuina”.

Onneksi kaikki ei ole niin synkkää, kuin kirjoitukseni antaa ehkä ymmärtää. Monissa STTK:laisissa liitoissa nuoriso- ja opiskelijatoiminta on elävää ja tavoittaa nuoret. Myös STTK:ssa ymmärretään nuoriso- ja opiskelijatoiminnan arvo – siitä osoituksena esimerkiksi STTK-Opiskelijat ja Tervetuloa Työelämään –nettisivusto.

Esiin nostamiani kysymyksiä on mietitty ja mietitään varmasti myös jatkossa. Avoin vuoropuhelu ja nuorten osallistaminen ovat vain ensimmäinen askel kohti tulevaisuutta. Lisäksi on hyvä muistaa, että viesti nuorille on aidompaa, jos se tulee nuorilta itseltään…

Olen puhunut.

Aku Aarva

STTK-Opiskelijoiden puheenjohtaja