Uutishuone

Veikö talouskriisi taidon neuvotella?

Eurooppa on vuosikymmenet ollut työmarkkinatoiminnan mallialue verrattuna muihin maanosiin. Sitten iski taloustaantuma. Talouskriisin verukkeella ovat työelämän perusoikeuksien loukkaukset myös Euroopassa lisääntyneet. Kansainvälinen työjärjestö ILO:kin on huolissaan Euroopan kehityksestä. Suomi on yksi niistä eurooppalaisista valtioista, joiden työelämäntilannetta ILO seuraa.

Mikä Eurooppaa vaivaa? Mihin täältä on kadonnut taito neuvotella ja sopia asioista?

Runsaat 30 vuotta sitten EU:n komission silloinen puheenjohtaja Jacques Delors kutsui eurooppalaisten työmarkkinajärjestöjen johdon neuvonpitoon ja ehdotti, että he ryhtyvät itse neuvottelemaan eurooppalaisen työelämän kehittämisestä. Eurooppalaisen neuvottelumenettelyn, eli sosiaalisen vuoropuhelun, syntysanat oli lausuttu.

Kuusi vuotta myöhemmin Maastrichtin huippukokouksessa vuonna 1991 lisätiin EU:n perussopimukseen sosiaalinen lisäpöytäkirja, jossa virallistettiin työmarkkinaosapuolten oikeus neuvotella eurooppalaisia sopimuksia. Allekirjoitetut sopimukset vahvistetaan EU:n direktiiviksi, jotka edelleen implementoidaan osaksi jäsenvaltioiden lainsäädäntöä.

Ensimmäinen työmarkkinaosapuolien välinen sopimus koski vanhempainlomaa, ja se syntyi vuonna 1995. Samalla vuosikymmenellä tuli vielä pari sopimusta lisää. Sopimukset vahvistettiin direktiiveiksi, ja ne ovat osa yhteisön lainsäädäntöä. Kyllä silloin kelpasi neuvotella.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen järjestöt päättivät katkaista napanuoran EU:n komissioon, ja alkoivat neuvotella autonomisia eurooppalaisia sopimuksia oman kahdenvälisen työohjelmansa puitteissa. Tavoitteena on, että sopimukset sitovat kaikkia jäsenmaita, ja ne pannaan täytäntöön kansallisten implementointimenettelyiden kautta.

Tällä vuosituhannella on pääosin neuvoteltu vain autonomisia sopimuksia. Pari yritystä on tehty merkittävien lakiuudistusten aikaansaamiseksi, kuten työaikalainsäädännön uudistaminen nykyaikaisen työelämän tarpeita vastaavaksi. Yritykset ovat kuitenkin epäonnistuneet toisensa perään.

Autonomisiin sopimuksiin tukeutuva järjestelmä on periaatteessa hyvä malli. Se antaa työmarkkinajärjestöille joustavan ja itsenäisen mahdollisuuden uudistaa eurooppalaista työelämää. Ongelmana on se, että kahdenvälisesti on vaikea saada neuvotteluiden kohteeksi asioita, jotka pureutuvat työelämän ytimeen. Lisäksi autonomisten sopimusten kansallinen täytäntöönpano ontuu. Useissa maissa ei ole kelvollista kansallista täytäntöönpanomallia autonomisille sopimuksille.

Eurooppalainen ay-liike on jo pitkään ollut tyytymätön sosiaalisen vuoropuhelun tilaan. Se on vaatinut komissiolta toimia vuoropuhelun kehittämiseksi. Siksi on ilahduttavaa, että nykyinen Junckerin komissio on ottanut tavoitteekseen EU-tason työmarkkinatoiminnan vahvistamisen. Junckerin tavoite on kytkeä järjestöt työelämän asioiden lisäksi vahvemmin mukaan myös EU:n talouspolitiikkaan, kuten talouden ohjausjaksoa koskevaan valmisteluun. Samanaikaisesti lisätään toimia, joilla eri jäsenmaiden kansallisia neuvottelurakenteita vahvistetaan.

Suomelle olisi tässä tilanteessa kunniaksi, jos saisimme neuvotteluteitse kuopattua pakkolait historian hämärään, ja näyttää samalla valoa eurooppalaisen sosiaalisen vuoropuhelun kehittämiselle. Neuvotteleminen kannattaa aina.