Uutishuone

Kuka sanoo ei? – saavutetun edun mysteeri

Palkansaajajärjestöt ovat viimeaikoina saaneet kuulla kunniansa; Menneeseen takertuva ei-liike pitää kynsin hampain kiinni saavutetuista eduista, eikä ymmärrä että nyt on kriisi. Jostain on kaikkien luovuttava.

Missään nimessä ei luovuta oikeudesta tehdä tyhmiäkin liikkeenjohdollisia päätöksiä, eikä työntekijöiden kehittämisehdotuksista, tuoteideoista tai vaihtoehtoisista toimintamalleista neuvottelemiseen sitouduta. Vasta sitten kun kaikki on jo mennyt pieleen, on toki välttämätöntä paikallisesti sopia palkkojen alennuksista.

Pelisääntöjä tai avoimuutta tulospalkkioihin ja bonuksiin ei kuitenkaan tarvita, onhan työnantajan luovuttamaton oikeus päättää jaetaanko tänä vuonna jotain ja kenelle. Kajota ei myöskään saa työnantajan oikeuteen työsopimukseen kirjatun ”Muut työnantajan määräämät tehtävät” mukaisesti siirrellä ihmisiä työstä toiseen ja lain tai työehtosopimuksen rajoissa määrätä työaikojen ja työvuorojen jakamisesta ja sijoittelusta. Voihan näitä käyttää jopa palkinnoksi tai rangaistukseksi, kun työntekijöiden tarpeita, toiveita tai työaikajärjestelmäideoita ei tarvitse huomioida.

Vuosilomien kohdalla työntekijöiden toiveet tulee kyllä kysyä, mutta ei käy että niitä tarvitsisi jotenkin huomioida. Kaikki nämä ei:t ja liuta muita, on viime vuosina moneen kertaan kuultu neuvotteluissa, joissa palkansaajat ovat yrittäneet paikata lainsäädännön aukkoja hyödyntäen luotua turvattomuutta, huomioida työelämän muutoksia ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Kaikkiin on myös etsitty ja esitetty erilaisia ratkaisumalleja. Palkansaajan näkökulmasta menneen maailmaan lainsäädäntöä ylläpitää ennen kaikkea Etelärannan ei käy (lyhennettynä EK).

Oikeudesta ottaa ja varsinkin erottaa työntekijöitä, ei tarvitse tinkiä, eikä samanaikaisesta oikeudesta jakaa runsaitakin osinkoja. Muualla Euroopassa käytössä olevat irtisanomistilanteisiin liittyvät viranomaisluvat, yhteistoimintasopimukset tai erorahat eivät kerta kaikkiaan käy. Lainsäädännön aukkoihin laajennettu, oikeus päättää työnteettämistavoista alihankintaa, vuokratyövoimaa, määrä- ja osa-aikaisuuksia tai 0-työsopimuksia käyttämällä, on sekin saavutettu etu josta ei neuvotella. Nyt kun mennen maailman työelämän jäykkyyksistä, kuten etukäteen tiedossa olevista työvuoroista, on päästy markkinoiden vaatimaan joustavuuteen työntekijöitä voi vihdoin vaihdella vaikka päivittäin. Liiketoimintariskiä ei vakityöntekijöillä voi kasvattaa. Maksakoon yhteiskunta sosiaaliturvaa, niin pysyvät hengissä seuraavaan työkutsuun saakka.

Kaikkien kohdalla tinkimättömyyttä ja saavutettujen oikeusien puolustamista ei kuitenkaan synniksi lueta.

[Kaiholla muistelen aikaa, jolloin vastapuolen huolia ei mitätöity väittämällä, ettei ongelmaa ole olemassakaan. Aikaa, jolloin todettiin: ”Ai, teillä hiertää tuosta. Meilläkin on siinä vähän mietitty. . . Mitäs, jos katsottaisiin neuvotteluaikaa?” Aikaa, jolloin neuvotteluun ei lähdetty inttämään yhdestä ainoasta oikeasta ratkaisusta, vaan selvittämään ongelmaa. Onhan jokainen ongelma vain ratkaisu, joka odottaa löytymistään.]